Itsemääräämisoikeus

Aamulehti kertoi verkkosivuillaan eilen tutkimuksesta, jonka mukaan vanhustenhuollossa on kiire ja resurssipula. En usko, että tämä on yllätys monelle. Tilanne on sietämätön.

Haastattelussa tutkijat kyseenalaistivat voimakkaasti itsemääräämisoikeuden korostamisen. Perusteluna käytetään esimerkkiä, joka antaa aivan vääristyneen kuvan siitä, mitä itsemääräämisoikeus tarkoittaa.

"Tutkija Pirhonen antaa esimerkin palvelutalon ruokatilanteesta, johon hän osallistui tehdessään osallistuvaa havainnointitutkimusta.
– Erään huonokuntoisen asukkaan syöttämiseen minulta meni usein 45 minuuttia, vaikka olen koulutettu hoitaja. Henkilökunnalla ei ollut aikaa käyttää kolmea varttia yhden ihmisen syöttämiseen. Hoitaja saattoikin syöttää hetken ja todeta, että tämä ihminen ei enää jaksa tai halua syödä ja vei ruoan pois. Vastuu ravitsemuksesta siirrettiin epäkompetentteihin käsiin itsemääräämiseen vetoamalla. Itsemääräämistä käytettiin suoranaisen heitteillejätön perusteluna."

Tässä tilanteessa itsemääräämisoikeuteen vedottiin valheellisesti. Ongelma ei ollut, että asukas kieltäytyi vapaasta tahdostaan syömästä, vaan henkilökunnan ajan puute. Itsemääräämisoikeus olisi toteutunut, jos asukkaalle olisi annettu aikaa syödä niin kauan kuin hän halusi. Se, että annetaan valita huonoista vaihtoehdoista vähemmän epämiellyttävä, ei tarkoita, että kunnioitettaisiin ihmisen itsemääräämisoikeutta. Esimerkissä siis kuvataan itsemääräämioikeuden loukkausta, ei toteuttamista.

Itsemääräämisoikeus on Suomessa vaikea poliittinen kysymys. Vammaisten ihmisoikeussopimuksen ratifiointi viivästyi häpeällisen pitkään, kymmenen vuotta, pääosin itsemääräämisoikeuden turvaamiseen liittyvistä syistä. Se kyseenalaistetaan usein etenkin sosiaali- ja terveyshuollossa, oli sitten kysymys vammaisista, vanhuksista, köyhistä, nuorista tai muista palveluja tarvitsevista. Kerrotaan erehdyttävästi kaupunkilegendoja muistuttavia kauhuesimerkkejä ihmisistä, jotka ovat käyttäneet itsemääräämisoikeuttaan väärin.

Olen kuullut ainakin lapsista, jotka ovat päättäneet lähteä pakkaseen ilman ulkovaatteita. Vanhasta mummosta, joka on syönyt pelkkää suklaavanukasta. Kehitysvammaisesta, joka on lintsannut fysioterapiasta. Toimeentulotukiasiakkaasta, joka pelaa rahansa.

Ensimmäisessä esimerkissä itsemääräämisoikeus on käsitetty väärin. Lapsen mielipidettä pitää toki kuulla, mutta lopulta kasvattajan on arvioitava mikä on hänen etunsa mukaista.

Muut esimerkit kertovat ihmisten huolesta läheisiään kohtaan, mutta myös halusta kontrolloida ihmisiä, joita pidetään jotenkin epäilyttävinä. Ihmisestä nähdään helposti vain yksi rooli ja unohdetaan kokonaisvaltainen ihmisyys. On varsin inhimillistä luistaa joskus tylsistä velvollisuuksistaan tai käyttäytyä (ainakin ulkopuolisten mielestä) typerästi. Ihmiselle on tyypillistä tehdä jopa virheitä. Ei ole kohtuullista eikä oikein viedä häneltä sen takia itsemääräämisoikeutta.

Meillä on vielä pitkä matka siihen, että itsemääräämisoikeus todella toteutuu kaikkien ihmisten kohdalla. Joudumme sillä tiellä vain taaksepäin, jos keksimme keinojen sijaan syitä vain sen kaventamiselle.

Särkänniemen päätös

Juuri tällä hetkellä Särkänniemi siirtää delfiinejään pois, todennäköisesti huonoihin oloihin Kreikkaan. Tämä tehdään salaa. Asiasta on tiedottanut ainoastaan poliisi, kukaan Särkänniemen johdosta ei ole suostunut kommentoimaan asiaa mitenkään. Salailu näyttää vain paisuttavan asiaa ja haittaavan Särkänniemen mainetta.

Omilla sivuillaan Särkänniemi ei anna selvää vastausta delfiinien tulevaan sijoituspaikkaan, vaan toteaa näin:

"Särkänniemelle on myönnetty delfiinien siirtolupa Kreikassa sijaitsevaan Attica Zoological Parkiin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että delfiinit olisi varmasti päätetty siirtää sinne, vaan kyseessä on yksi vaihtoehto muiden joukossa. Viranomaislupia ei kuitenkaan myönnetä kevyin perustein, ja Attica Zoological Park on mahdollinen vaihtoehto delfiinien tulevaksi kodiksi."

Nyt naljaillaan meille eläinten oikeuksien puolustajille, meille jotka aikaisemmin vaadimme delfinaarion lopettamista. Sanotaan, että delfiinien kärsimys on meidän syytämme, että meille ei sitten kelpaa yhtään mikään. Aivan kuin syyttäisi vaikka Turkin ihmisoikeusliikettä siitä, että siellä kidutetaan tällä hetkellä ihmisiä.

Samat tahot ovat vaatineet delfinaarion sulkemista vuosien saatossa ties kuinka monta kertaa. Mitään ei tapahtunut ennen kuin delfinaario alkoi tuottaa raskasta tappiota. Särkänniemi teki päätöksen delfinaarion lopettamisesta aivan itse. Sitä eivät tehneet aktivistit tai edes kaupunginvaltuusto. Päätöksen syynä oli raha, liiketoiminnan tappio, ei delfiinien kärsimys delfinaario-olosuhteissa. Särkänniemi valitsi kohteen, johon se delfiinit lähettää. Sitä eivät valinneet aktivistit eikä kukaan muu. Särkänniemen valitsema oli toimintatapa oli aivan toisenlainen kuin delfinaarion lopettamista vaatineet järjestöt halusivat. On turhaa syyttää niitä, jotka tahtoivat delfiineille parempaa.

On ihmisiä ja yhteisöjä, jotka ajattelevat, että on aivan sama, miten asiat tehdään, kunhan lopputulos on toivottu. Delfinaarion sulkemista vaatineet tahot eivät lukeudu näihin, vaan ovat koko ajan vaatineet Särkänniemeä toimimaan vastuullisesti koko prosessin ajan. Tässä linkki Animalian tiedotteeseen, tässä valtuustoaloitteen tehneen toveri Suoniemen blogiin.

Henkilökohtaisesti toivoin, että delfiinaarion lopettamisesta ja delfiinien siirtämisestä parempiin oloihin päätettäisiin huolellisen selvityksen perusteella. Ymmärsin, että se ei voi tapahtua hetkessä, vaan siihen menee todennäköisesti useita vuosia. Jos olisi ilmennyt, että hyviä vaihtoehtoja ei ole, olisin toivonut että asia olisi ratkaistu avoimesti keskustelemalla ja yhteistyössä järjestöjen kanssa. Tämä salailu on noloa ja antaa huonon kuvan koko kaupungin viestinnästä.

Hyvästi, delfiinit! Anteeksi tämän kaupungin puolesta.

Oikeudet, mittarit ja velvollisuudet

Perjantaina oli ilon päivä. Kymmenen vuoden odotuksen jälkeen Suomi ratifioi YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen.

Juhlissa muistutettiin moneen kertaan, että tämä oli ehkä odotuksen loppu, mutta ennen kaikkea työn alku. Ihmisoikeuksien toteutuminen vaatii työtä joka päivä. On muistettava, että ihmisoikeuspolitiikka ei ole yhdensuuntainen voittokulku, jossa tilanne paranee päivä päivältä. Voi käydä niinkin, että tilanne huononee, tästä on esimerkkejä ympäri maailmaa ja tämä on uhkana nykyisen hallituksemme linjassa. On tärkeää, että jokainen päättäjien sukupolvi vuorollaan sitoutuu tähänkin sopimukseen ja ymmärtää, mitä se tarkoittaa.

Niin, mitä se tarkoittaa? Miten voimme varmistaa, että vammaisten ihmisoikeudet toteutuvat joka päivä? Tarvitaan selkeitä mittareita, joiden avulla politiikkaa voidaan arvioida. Käsittääkseni mittareita kehitellään parhaillaan ja se on hyvä.

Yksinkertainen ja tärkeä mittari on se, ovatko vammaiset ihmiset ja vammaisnäkökulma päätöksenteon keskiössä vai tungetaanko meidät erityiskysymyksenä marginaaliin.

Esimerkiksi sopii ehdotus, jonka valtioneuvosto julkaisi aiemmin tällä viikolla. Asuntorakentamisen esteettömyysnormeja aiotaan lieventää. Esteettömiä asuntoja luvataan jatkossa rakentaa vain jonkin verran siitäkin huolimatta, että tuore selvitys osoitti, että tämä päätös ei säästä rahaa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ei riittävästi, koska olemassa olevista asunnoista suurin osa on esteellisiä ja uusia asuntoja rakennetaan vähän suhteessa koko asuntokantaan. Kysymys on asenteesta: ajatellaan, että esteettömyys on erityisratkaisu, joka koskee vain pientä porukkaa (mikä ei ole totta: esteettömiä asuntoja pitäisi rakentaa miljoona lisää!). Ennen kaikkea tämä on vallankäyttöä: meille osoitetaan, että meidän paikkamme ei ole siellä missä muutkin asuvat, meillä ei saa olla valinnanvaraa. Tämä on helppo tunnistaa YK-sopimuksen vastaiseksi esitykseksi.

Minulta on myös kysytty ärsyyntyneeseen sävyyn, miksi pauhaan aina vain oikeuksista, enkä koskaan vammaisten velvollisuuksista. On yleisesti tunnettua, että velvollisuudet ja oikeudet liittyvät läheisesti yhteen, joten tämäkin sopimus tuo meille toteutuessaan velvollisuuksia. Meille vammaisten ihmisoikeusliikkeessä suurin velvollisuus on pitää vammaisten puolta ja kertoa tästä sopimuksesta niin vammaisille kuin kaikille muillekin. Se ei ole aivan vähäinen velvollisuus.

Reilummat omavastuut

Pääsin eilen terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunnan kokoukseen, koska varsinainen jäsen, jonka varajäsen olen, oli estynyt. Olin siitä tyytyväinen, koska kokouksessa käsiteltiin vammaispalvelulain mukaisen kuljetuspalvelun omavastuuta.

Laki määrittelee, että omavastuu ei saa olla isompi kuin paikkakunnan joukkoliikenteen taksat. Ajatuksena on, että näin omavastuu pysyy kohtuullisena ja vammaisten yhdenvertaisuus muihin kuntalaisiin verrattuna toteutuu.

Käytännössä moni kunta käyttää omavastuun määräytymisessä kriteerinä kertalipun hintaa. Yleensä kertalippu on lipuista kallein, koska oikeastaan toivotaan ihmisten käyttävän muita lipputyyppejä. Tampereella voi ladata matkakortilleen arvoa tai kautta ja niin suurin osa kaupunkilaisista tekeekin, koska sillä tavalla yksittäisen matkan hinta on huomattavasti alhaisempi kuin kertalipulla. Tämä ongelma on ollut tiedossa meillä ja monessa muussa kunnassa jo vuosia ja siihen on luvattu ajan mittaan jos jonkinmoisia ratkaisuja.

Lautakunnalle esitettiin vaihtoehdot, joissa asiointi- ja virkistysmatkojen omavastuu oli määritelty kertalipun ja arvolipun hinnan mukaan. Asiakkaalle arvolipun hinnan mukainen matka oli kaikissa tapauksissa halvempi kuin kertalipun mukainen hinta. Vammaisneuvosto oli laskenut omassa kannanotossaan, että vammainen henkilö joutuisi maksamaan kertalippuperusteista omavastuuta vuodessa jopa lähes 260 euroa enemmän kuin arvolippuperustaista. Se ei ole merkityksetön summa. Alla on muutama esimerkki suoraan esityslistasta. Silti pohjaesitys oli, että omavastuu määrittyisi kertalipun mukaan. Syynä oli kaupungin taloudellinen tilanne.

- Esimerkki 1: Asiakas matkustaa Tampereelta Kangasalle (3 vyöhykettä). Omavastuu tällöin kertamaksuna on 5 euroa, LM-taksan mukaan 5,50 euroa ja arvolipulla 3,15 euroa.
- Esimerkki 2: Asiakas matkustaa Tampereelta Ylöjärvelle Soppeenmäkeen (2 vyöhykettä), jolloin omavastuu kertamaksuna on 3 euroa, LM- taksan mukaan 5,50 euroa ja arvolipulla 1,80 euroa.
- Esimerkki 3: Teiskoon suuntautuvissa matkoissa omavastuu kertalipulla 3 euroa, vyöhykeperusteisena kertamaksuna on 5-9 euroa, ja arvolipulla 3,15 -7,20 euroa.
- Esimerkki 4: Asiakas matkustaa Tampereelta Oriveden keskustaan tai Orivedeltä Pirkkalaan (5 vyöhykettä), omavastuu kertamaksulla 9 euroa, LM-taksalla 10,10 euroa ja arvolipulla 5,85 euroa. 

Kun kysymys on subjektiivisesta oikeudessa, kuten kuljetuspalvelussa on, kaupungin rahatilanne ei riitä perusteluksi asiakkaan edun vastaisen vaihtoehdon valitsemiseen. Subjektiivinen oikeus jo sinänsä tarkoittaa sitä, että sen on toteuduttava riippumatta kaupungin taloudellisesta tilanteesta. Vammaiset ihmiset ovat keskimäärin erittäin pienituloisia ihmisiä. Monia painavat muutkin omavastuut, jotka ovat pakollisia oman terveyden ja toimintakyvyn kannalta. Muun muassa lääkkeiden ja terveydenhuollon omavastuut ovat viime vuosina nousseet huimasti, eikä perustason työkyvyttömyyseläkkeitä ole samaan tahtiin nostettu. Pienempi omavastuu on sosiaalipolitiikkaa, joka kohdistuu erinomaisesti kaikista pienituloisimpiin ihmisiin.

Lautakunta päätti esityksestäni äänestyksen jälkeen muuttaa omavastuun arvolipun hintaan perustuvaksi. Monikin jäsen piti hyvänä, että vammaiset ihmiset ovat nyt vähän yhdenvertaisemmassa asemassa muiden kuntalaisten kanssa. Kaikkia kuljetuspalveluihin liittyviä ongelmia tämä päätös ei tietenkään ratkaissut, mutta ainakin se teki omavastuista reilummat.

Toivottavasti muissakin kunnissa aletaan kiinnittää huomiota omavastuuosuuksien määräytymisperiaatteisiin ja tehdään päätöksiä, jotka toteuttavat kuntalaisten yhdenvertaisuutta.

Huono toimeentulotuki

Viime päivinä Hesarin mielipidepalstalla on ollut lukuisia kirjoituksia toimeentulotuesta. Kaikki alkoi, kun aikuiselle lapselleen vähän rahaa lahjoittanut isä ihmetteli, miksi hänen lahjansa oli otettu tulona huomioon ja näin siis vähentänyt lapselle maksettua toimeentulotukea. Tiedotusvälineet ovat tarttuneet tähän ja tuoneet esiin, mikä kaikki voi estää toimeentulon saamisen. Lyhyesti sanoen: melkein kaikki. Toimeentulotuki on viimesijainen sosiaaliturvan muoto, joten aivan kaikki henkilön tilillä olevat ja tiedossa olevat tulevat rahat otetaan huomioon. Vain sellaiset tuet, jotka on selkeästi tarkoitettu tiettyyn tarkoitukseen, jätetään huomiotta. Tällainen on esimerkiksi vammaistuki, joka kompensoi vammaisuuden aiheuttamia ylimääräisiä kuluja.

Periaatteessa vähäiset ja satunnaiset tulot, kuten vaikka isän antama syntymäpäivälahja, voidaan jättää huomiotta toimeentulotukea myönnettäessä erillisellä harkinnalla. Yksilölliseen tarkintaan kannustetaan, koska vain siten tulee otettua huomioon kunkin yksilön tilanne, joka voi olla hyvinkin vaikea ja monimutkainen. Riippuu täysin kunnasta, käytetäänkö harkintaa. Meillä Tampereella sitä käytetään tilastollisesti vähemmän kuin muissa kunnissa, siis aivan liian harvoin. Kaikkien edun

Olen ollut vähän ihmeissäni siitä, että toimeentulotuen toimintaperiaate on tullut yllätyksenä ilmeisen monille. Vaikuttaa siltä, että tietyn suuruisen toimeentulotuen kuvitellaan kuuluvan köyhälle yksilölle. Alkuperäisessä Hesarin keskustelun aloittaneessa mielipidekirjoituksessakin isä surkutteli, että hänen antamansa raha meni kaupungin kassaan. Siltä hänestä ehkä tuntui, mutta niinhän se ei ole. Ei mitään ole maksettu kaupungin tilille. Ei ole ollut mitään summaa, josta olisi päätetty ja sitten päätöstä muutettu lahjarahan takia, koska toimeentulotuesta päätetään joka kerta erikseen.

Juuri tämän tulojen kyttäämisen ja jokakuukautisten päätösharkintojen takia toimeentulotuki on todella kankea ja yhteiskunnalle kallis sosiaaliturvan muoto. Sitä on yhä vaikeampi hakea, joten se pudottaa kyydistä monet, joiden kohtaloksi jää velkavankeus, toisten elätiksi jämähtäminen tai rikolliset tulonhankintakeinot. Tällä lailla ei Suomi nouse.

On ollut hienoa huomata, että tiukkapipoinen toimeentulojärjestelmä on monien ihmisten oikeustajun vastainen. Sitä ei uskoisi silloin, kun yleisessä keskustelussa päivitellään sosiaalipummeja ja etuuksien väärinkäyttöä - joiden rahallinen arvo ovat siis murto-osa tukien alikäytöstä eli siitä, että tarvitsevat eivät hae tukia, jotka auttaisivat heitä vaikeassa tilanteessaan. Sitä ei uskoisi, kun katsoo nykyistä hallitusta, joka vain lisää tarveharkintaa eli kontrollia, vaikka nimittää sitä kauniisti tuen suuntaamiseksi eniten tarvitseville.

Toimeentulotuelle on vaihtoehto, jonka ansiosta jokaisesta tienatusta tai saadusta lantista olisi ihmiselle hyötyä: perustulo. On sen aika.

Omanlainen oma aika

Viisas Maaret Kallio kirjoitti viime torstain Hesarissa viisaasti siitä, että hyvä vanhemmuus vaatii omien rajojensa tunnistamista ja omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista. Uhrautuvan vanhemmuuden ihanne on todellakin haitallinen kaikille osapuolille. 

Yksi kohta Kallion tekstissä kuitenkin särähti silmään: "Someen katoaminen, alkoholin kittailu tai suklaalevyn lohtusyönti eivät ole hyvinvoinnin hoitamista vaan ahdistuksen nielemistä."

Alkoholi ja sokeri ovat epäterveellisiä etenkin jos niitä kuluttaa holtittomasti. Someakin voi varmasti käyttää liikaa ja siitä voi tulla ongelma. Oikeastaan mikä tahansa voi olla merkki ahdistuksesta - vaikka pakonomainen tarve liikkua. 

Särähdys johtui enimmäkseen siitä, että se toi mieleeni ongelman, jonka olen huomannut äitinä monesti ennenkin: hyvinvoinnin keinoja arvotetaan. Ei oteta huomioon, että ihmiset ovat erilaisia ja saavat hyvää oloa varsin erilaisista asioista. Neuvolassa kysytään, olenko ehtinyt harrastaa liikuntaa, mutta ei koskaan niistä asioista, jotka ovat minulle oikeasti tärkeitä, joiden ansiosta jaksan oikeasti näitä pikkulapsen äidin vuosia. 

Sillä vaikka minä liikkuisin tuntikausia päivässä tai viikossa, se auttaisi jaksamisessani vain vähän. En ole niitä ihmisiä, jotka saavuttavat liikkumisella erityisen hyvän olon, niin hienoa ja sopivaa kuin se olisikin. Fyysistä hyvinvointiani se ehkä lisäisi, mutta henkinen hyvinvointi on vähintään yhtä tärkeää. Kallio neuvoo kysymään, mitä merkitsen itselleni. Vastaus ei ole ainakaan, että merkitsen itselleni treenattua kroppaa tai harvinaisen kovaa kestävyyttä. 

Minulle esimerkiksi juuri some on hyvin tärkeä asia, koska haluan pitää yhteyttä ystäviini, jotka asuvat eri puolilla maata ja maailmaa tai elävät minun tapaani elämäntilannetta, jossa on mahdollisuus nähdä vain harvoin. Olen saanut somesta valtavasti iloa, tietoa ja tukea, välillä myös tarpeellista perspektiiviä. 

Olen sanonut neuvolassa, että en juurikaan harrasta liikuntaa, vaan käytän äärimmäisen rajoitetun ns. oman aikani itselleni tärkeisiin asioihin. Se on johtanut hyvään keskusteluun siitä, mikä on minulle tärkeää ja onko siihen aikaa. Toivottavasti seuraavan äidin kohdalla kysymys on jo muotoiltu toisin. 

Ei minun nimissäni

Yhä useammin olen viime aikoina kuullut sanottavan, että maahanmuuttajat vievät vammaisten palveluihin tarkoitetut rahat. Ja että on väärin puhua homojen oikeuksista, vaikka vammaisten asiat ovat vielä huonommin. Ja niin edelleen.

Vammaisena ihmisenä tämä heikommassa asemassa olevien ihmisten usuttaminen toisiaan vastaan suututtaa minua. Haluan irtisanoutua siitä. Minun nimissäni ei leikata yhdestäkään maahanmuuttajien kielikurssista, pakolaisen turvapaikasta, vanhuksen vessakäynnistä, lapsen päivähoitopaikasta tai mistään muustakaan välttämättömästä. Minun nimissäni ei jätetä osoittamatta tukea sellaiselle ryhmälle, jota sorretaan. 

Sillä tiedän, että yhden vähemmistön vihaaminen johtaa toisen vähemmistön vihaamiseen. Ja kolmannen, nejännen ja niin edelleen. Sen tietää, jos on vähänkään perehtynyt esimerkiksi Neuvostoliiton tai natsi-Saksan historiaan. Tämä näkyy jo nyt meillä Suomessa. Samalla kun kauhistellaan maahanmuuttajien uudennäköisiä lastenvaunuja, vammaisia kadehditaan taksimatkoista ja piioista. Näiden mihinkään tosiasioihin perustumattomien, mutta epidemian lailla leviävien mielikuvien perusteella tehdään päätöksiä. 

Maahanmuuttajat esitetään uhkana suomalaiselle kulttuurille, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt moraalille ja vammaiset taloudelle. Samaan aikaan kun maahanmuuttajat halutaan pitää pois suomalaisten marjametsistä ja työpaikoista, vammaiset halutaan eristää omiin erityisiin asuntoihinsa ja kouluihinsa, koska sillä tavalla muka saadaan ei-vammaisille halvempaa asumista ja laadukkaampaa opetusta. 

En halua antaa yhtään enempää valtaa niille, jotka leikkaavat heikoimmilta. Sillä se on heidän valintansa, ei mikään välttämättömyys. He voisivat toimia toisin, täyttää velvollisuutensa huolehtia heikommista ja edistää ihmisoikeuksien toteutumista. Yllyttämällä meidät muut toisiamme vastaan he yrittävät viedä valtamme. Sillä yksi ihminen ei paljoon pysty, mutta yhdessä voi tehdä paljon. 

Ja mitä tulee mielenosoitusten ja muiden tapahtumien järjestämiseen: niitä voi järjestää kuka tahansa. Yksi ihminen voi osallistua niin moneen kuin haluaa ja ehtii. Pride-kulkuetta tai Meillä on unelma -mielenosoitusta kadehtivia suosittelen ottamaan oppia mahtavasta organisoinnista ja tunnelmasta ja tekemään perässä.

Hävettää

Ideologiasta on tullut kirosana. Etenkin kokoomus käyttää sanaa silloin kun haluaa runnoa oman kantansa läpi. Ideologia on muka sellaista jääräpäisyyttä, joka ei perustu mihinkään. Se on vain este selväjärkiselle politiikalle. Parempi olisi hävetä ideologiaansa kuin tuoda sitä esiin. On syntynyt yhteinen sopimus: ideologioista vaietaan. Kukaan, joka haluaa itsensä otettavan vakavasti, ei puhu ideologiasta muuten kuin halveksivaan sävyyn. Eivät edes ne, joiden mielestä ideologia on ihan hyvä sana. 

Ei ihme, että tunnen olevani aivan väärässä paikassa tai ajassa. Olen itse valinnut ne yhteisöt, joissa toimin, juuri ideologian perusteella. Esimerkiksi aina isojen vammaisjärjestöjen jättimäisen kalliita mainoskampanjoita katsoessani lohdutan itseäni sillä, että meillä Kynnyksessä on sentään vahva ideologia. 

Sillä minulle ideologia on voimanlähde ja ylpeyden aihe. Se on kokonaisvaltainen käsitys tavoitteistani ja keinoista, joilla niihin päästään. Se on lähtökohta, josta lähden ratkomaan kulloinkin käsillä olevaa ongelmaa. Kukaan ei ole sanellut ideologiaani, vaan olen ihan itse käyttänyt valtavasti aikaa sen pohtimiseen. Tietysti olen saanut ajatteluuni vaikutteita muilta ihmisiltä, enhän onneksi elä eristyksissä maailmasta. 

Ilman ideologiaa en näkisi yksittäistä päätöstä pidemmälle, ymmärtäisi sen vaikutuksia laajassa mittakaavassa. En osaisi suhtautua epäilevästi toimiin, jotka näyttävät nyt hyvältä mutta vievät oikeastaan kauemmas tavoitteista. Tai toisin päin: en hyväksyisi sellaista mikä nyt näyttää huonolta, mutta johtaa parempaan. 

Ja kyllä kokoomuksellakin on ideologia. Siitä ei vain haluta puhua, koska se johtaisi keskusteluun, joka veisi aikaa. On helpompaa vedota vaihtoehdottomuuteen.  

Kuplat

Vaalien jälkeen on taas ollut paljon kirjoituksia, joissa tulokseen pettyneitä on syytetty kuplassa elämisestä. Viimeksi tänään iltapäivälehden lööppi rakensi entistä syvempiä jakolinjoja myöhäiskeski-ikäisen perussuomalaisen miehen ja nuorehkon vihreän naisen välille. Siinä ei ole mitään erityistä, että jokainen meistä elää kuplassaan. Sitä kutsutaan myös sosiaaliseksi ympäristöksi, joka on jokaisella omanlaisensa. Myönnän avoimesti, että minun kuplani on varmasti erilainen kuin inarilaisen ammattikoulun käyneen hotellisiivoojan. Ymmärrys näistä ihmisten sosiaalisten ympäristöjen erilaisuuksista on pohja myös yhteiskunnalliselle tutkimukselle. 

Se ei tarkoita, etten haluaisi tutustua häneen ja kurkistaa hänen kuplaansa. Sillä se on tunnustettava: ihminen voi elää vain yhdessä kuplassa kerrallaan ja laajentaa ymmärrystään muista kuplista kurkistelemalla. Vaikka muuttaisin maalle ja vaihtaisin ammattia, kuplassani säilyisivät silti samat ihmiset. Pitkän ajan kuluessa se toki muuttuisi, mutta silti kuplani olisi aina juuri minun kuplani. En voi muuttua kokonaan toiseksi ihmiseksi, vaikka uudet kokemukset ja tuttavuudet työntävätkin kuplan sisälle uusia elementtejä. 

Syyllistävässä kuplapuheessa vaivaa eniten se, että tietynlaista käyttäytymistä ja ajattelua pidetään aidompana kuin jotain muuta. Aito ihminen näyttäisi asuvan maalla, vierastavan akateemisia opintoja, ajavan autoa, vihaavan tai ainakin pelkäävän ulkomaalaisia ja syövän makkaraa. Vaikka toisenlainen elämä ei itsestä tuntuisi luontevalta, jollekin toiselle se voi sitä olla. 

Keinotekoisinta ei ole se, että on erilaisia kuplia tai millä nimellä niitä halutaankin kutsua. Keinotekoista ja tuhoisaa on rakentaa ja syventää vastakkainasetteluja ihmisten välillä. Sillä on myös paljon sellaista, mikä yhdistää eri kuplissa eläviä ihmisiä. Etsitään mieluummin sitä. 

Arkihuoli

Arki on näissäkin vaaleissa useamman ehdokkaan vaalilauseissa ja -tavoitteissa. Sillä tavalla annetaan viesti inhimillisyydestä ja vertaisuudesta äänestäjän kanssa. Ollaan lähellä ihmistä, tehdään politiikka joka näkyy konkreettisesti äänestäjän elämässä. Tämä arkiretoriikka epäilyttää minua, vaikka tiedän että se on vastaus poliitikoille jatkuvasti esitettyyn syytteeseen, jonka mukaan poliitikko on liian etäällä kansasta.

Arkiretoriikka tuntuu kuuluvan sosiaali- ja terveysasioihin erikoistuneille poliitikoille. Arkipoliitikot puhuvat kouluista, terveyskeskuksista (harvemmin keskussairaaloista, vaikka nekin ovat jonkun arkea), päivähoidosta ja niin edelleen. Arkeen kuuluu paljon muutakin, mutta niiden muiden alojen ehdokkaat eivät puhu kampanjoissaan arjesta.

Ensin tulee mieleen kysymys: ai kenen arki. Eri ihmisillä on hyvin erilainen arki. Jonkun arki on jonkun luksusta. Yksi käy säännöllisesti leipäjonossa, toinen purjehduskerholla. Puoluejohtajan arki on varmasti erilaista kuin toimeentulotuella elävän pitkäaikaistyöttömän. Arki on kieltämättä haastavaa hommaa, kuten Maaret Kalliokin viisaasti HS:n kolumnissaan taannoin totesi, mutta mistä minä tiedän, millaista arkea vaalilauseessa tarkoitetaan.

Esitin huoleni arkiretoriikasta yhdelle arkiehdokkaalle. Hän vastasi, että kyllä aika pitkälle on päästy, jos arki toimisi hyvin - monella ei toimi. Esimerkiksi moni vanhus ei pääse halutessaan vessaan. Se on ehdottoman väärin, mutta tällä puheella hän ei olisi saanut ääntäni. Arki kyllä huomioidaan jo laissa asti. Muun muassa vammaispalveluiden tavoitteeksi mainitaan arjessa selviytyminen.

Poliitikkojen asettamasta minimistä tulee helposti maksimi. Tästä on lukuisia esimerkkejä. Vammaispalvelulaissa asiointi- ja virkistysmatkojen minimi on 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa. Käytännössä se tarkoittaa useimmissa kunnissa, ettei enempää matkoja saa, vaikka tarvetta olisi. Kaukoliikenteen bussifirmat eivät tee yhtä lukuun ottamatta mitään kalustonsa esteettömyyden eteen, koska esteettömyyttä vaaditaan vain asemilta. Samaan sarjaan sopii, että köyhän on turha haaveilla juhlista, kunhan selviää (jonkun toisen määrittelemistä) välttämättömistä menoistaan.

Arkiretoriikka johtaa siihen, että erilaisia tukitoimia tarvitsevien ihmisten elämä pelkistetään arjeksi ja kaikki muu jää hyväosaisten ylellisyydeksi.

Mitä ajattelen nyt

Ajattelen entistä kansanedustajaa Sirpa Asko-Seljavaaraa, joka vuosi sitten kauhisteli Euroviisut voittanutta parrakasta naista ja pelkäsi, että seuraavaksi varmaan viihdeohjelmissa esiintyy kehitysvammaisia. Silloin alettiin vitsailla puoliksi tosissaan, että nyt sitten Pertti Kurikan nimipäivät euroviisuihin.

Ajattelen Pertti Kurikan nimipäiviä, joka on loistava neljän kehitysvammaisen miehen punk-bändi ja joka valittiin eilen edustamaan Suomea Euroviisuissa. Kilpailukappale kertoo kehitysvammaisen ihmisen elämää määrittelevistä, ulkopuolelta tulevista käskyistä.

Ajattelen, että pitäisi vihdoin saada itsemääräämisoikeuslaki, joka takaisi muun muassa kehitysvammaisille täyden itsemääräämisoikeuden. Se on junnannut jo vuosia, eikä tulevaisuuskaan näytä tässä suhteessa paljon paremmalta. Kansainväliset tahot ovat lukuisia kertoja huomauttaneet Suomelle, että sellainen laki pitäisi olla. Sen junnaamisen takia Suomi ei ole vieläkään ratifioinut YK:n yleissopimusta vammaisten oikeuksista.

Ajattelen Wieniä, jossa kävin lomalla viime kesänä. Sen kauneutta, loputtomia jäätelövalikoimia, historiallisia kohteita, puistoja. Kuinka se oli ilon kaupunki niinkuin tämä on ilon päivä.

Ei liian pientä ongelmaa

Auttavien puhelinten päällikkö Tatjana Pajamäen blogiteksti MLL:n sivuilla toi mieleeni ihanan mummoni. Hän oli hyvin kiltti ihminen. Mummo täytti oman lautasensa vasta kun kaikki muut olivat varmasti saaneet riitävästi. Hän ei koskaan halunnut vaivata ketään omilla ongelmillaan. Hän ei ollut katkera marttyyri, vaan epäitsekäs ja ehkä vähän liian varovainen. Tällainen asenne ei ole lainkaan harvinainen. Pajamäen tekstistä ilmenee, että jopa lapset pohtivat, vievätkö he kenties aikaa sellaisilta, joilla on pahempia ongelmia. He pyytelevät anteeksi aiheuttamaansa vaivaa, vaikka palvelu on juuri heitä varten. 

Lapset ja nuoret eivät elä kuplassa yhteiskunnan ulkopuolella. Aikuisten puhe resurssien riittämättömyydestä päätyy tavalla tai toisella heidänkin tietoisuuteensa. Näinä aikoina sitä riittää. Koulussa ei voi olla törmäämättä säästöihin: opettajien lomautukset, oppimateriaalien karsiminen ja muu sellainen näkyy jokaiselle oppilaalle. Tuttu opettaja kertoi, että heidän koulussaan ei edes kerrota oppilaille kuraattorista ja koulupsykologista, etteivät he erehtyisi hakeutumaan näihin palveluihin. 

Omien ongelmiensa vakavuutta on vaikea arvioida. Epämääräinen tunne siitä, ettei kaikki ole kunnossa, on hankala jäsennellä oireiden määrittelyksi ja avunpyynnöksi. Aina löytyy joku, jolla asiat ovat vielä heikommin. Ennaltaehkäisevät palvelut - etsivästä työstä puhumattakaan - on karsittu säästöjen nimissä minimiin, jos niitä enää 1990-luvun laman jäljiltä on ollutkaan. Tämä ei ole mikään salaisuus, vaan kaikki tiedotusvälineet kertovat siitä. Kiltti kansalainen ajattelee, ettei hänen vähäiseltä tuntuvat ongelmansa riitä avun saamiseen. 

Samaan aikaan puhutaan paljon ennaltaehkäisevien palvelujen ja varhaisen puuttumisen merkityksestä. Tiedetään hyvin, että suurta osaa ongelmista voidaan ehkäistä. Tämä olisi sekä taloudellisesti että inhimillisesti paras ratkaisu. Tiedetään myös, että jo huomatuksi ja kuulluksi tuleminen auttaa moneen vaivaan. 

Ennaltaehkäisyyn panostaminen vaatisi rahoitusta, johon ei tunnu olevan varaa, koska vakaviksi käyneisiin ongelmiin puuttumista ei voi kertaheitolla lopettaa. Sitäkin on yritetty, osin katastrofaalisin seurauksin. Toinen syy muutosten hitauteen on, että aina joku haluaa pitää kiinni vanhasta mallista. Päättäjien olisi viisainta katsoa pidemmälle kuin vuoden tai vaalikauden päähän ja tehdä sellaisiakin ratkaisuja, jotka aluksi herättävät muutosvastarintaa. 

Aina ei kiikasta siitä, että palveluja ja tukea ei olisi. Ihmiset eivät vain aina tajua hakea niitä, koska eivät tiedä olevansa oikeutettuja niihin. Tämä ei ole vain yksittäisten ihmisten tragedia, vaan yhteiskunnallinen ongelma. Ongelmat, joihin ei haeta apua, tapaavat kasvaa niin suuriksi, että tarvitaan järeitä konsteja niiden ratkaisemiseksi. Jos niitä ylipäätään enää voi ratkaista. 

On tietysti vastuullista tiedostaa, etteivät valtion ja kuntien rahat riitä kaikkeen. Vielä vastuullisempaa olisi lopettaa paniikin lietsominen ja huolehtia, että apua saa heti kun sitä tarvitsee tai mieluummin vähän ennen. 

Akateemiset amiksissa

Naapurini ja demareiden eduskuntavaaliehdokas Petri Karisma esitti tänään yleisönosastokirjoituksessaan Hesarissa, että ammattikoulussa on liikaa akateemisia aineita. Itse kutsuisin niitä yleissivistäviksi. Hänen mielestään näitä aineita pitäisi opettaa vain niille, jotka haluavat niitä lukea.

Tällaisia esityksiä kuulee aina silloin. Ajatellaan, että kirjasivistys on aivan turhaa jollekin kansanosalle. Mutta eivät ne yleissivistävät aineet ole opetussuunnitelmassa lainkaan huvin tai päättäjien sadistisen mielenlaadun vuoksi. Ammattikoulu on osa koulutusjärjestelmää, jonka tehtävänä on antaa opiskelijoille valmiuksia ammatin lisäksi kansalaisuuteen. Näin torjutaan syrjäytymistä Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa eläminen edellyttää tiettyjä tietoja ja taitoja. Esimerkiksi Karisman mainitsema äidinkieli on tarpeen itsensä ilmaisemisessa ja toisten ymmärtämisessä. Se on joka työpaikassa tärkeää, oli oma työnkuva sitten kuinka käytännöllinen tahansa. Sellaista, jolla on vähemmän tietoa, voidaan huijata helpommin työehdoissa.

Ongelma lienee enemmänkin siinä, miten näitä aineita opetetaan. Uskon Karismaa siinä, että opettajan luennointi kyllästyttää monia nuoria, eikä johda kovin hyviin oppimistuloksiin. Samat asiat voi kuitenkin opettaa monella eri tavalla. Valinnanvaraa voisi olla siinä, millä tavalla opiskelee. Tämä systeemi ja sen kehittäminen vaatisi jonkin verran nykyistä enemmän rahallisia resursseja, mutta silti se olisi varsin halpaa syrjäytymisen ehkäisyä.

Älä tule tänne

Suomalaiset eivät auta eivätkä pyydä apua, sanotaan. En ole varma pitääkö kumpikaan väite täysin paikkansa, mutta sen tiedän, että avun tarvitseminen näyttää olevan yleisesti hyväksytty peruste syrjinnälle. Tämä ei päde vain Suomeen, vaan tuntuu olevan globaali ilmiö.

Facebook-keskustelussa kävi ilmi, että Veripalvelu ei ottanut verta ihmiseltä, joka tarvitsi apua siirtymisessä. Mieleeni tuli hakematta monta tapausta, jossa minulta tai joltain toiselta on evätty sisääpääsy tai palvelu siksi että  on ollut tai on oletettu jonkinlainen avuntarve. Niitä on tapahtunut ravintoloissa, sairaalaosastoilla, hotelleissa, junassa, lentokoneessa ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Osa näistä tilanteista on hassuja pikkujuttuja, monet syvästi traagisia ja vaikutuksiltaan pitkäkestoisia.

Pyörätuoli, valkoinen keppi tai rollaattori tuntuu olevan monille viesti käyttäjän avuntarpeesta. Niin meille on opetettu: olet hyvä ihminen kun autat tarvitsevaa, esimerkiksi sokean kadun yli. Joskus avuntarvitsijaksi oletetun näkeminen herättää suoranaista paniikkia. Kuin puolustautuen aletaan selitellä, ettei meillä ole osaamista, aikaa ja muita resursseja. Varoitellaan esteistä ja haasteista, joista ei itse selviä. Kysytään tiukkaan sävyyn, missä avustajasi on ja kielletään tulemasta ilman. Moititaan, jos kuitenkin on päättänyt tulla. Tämä kaikki kysymättä itse ihmiseltä yhtään mitään.

Ehkä tämä kaikki on pelkoa ja ennakkoluuloa. On helpompi sanoa, ettei apua ole saatavilla kuin että vammaisen kohtaaminen tuntuu epämiellyttävältä. Viesti on silti sama: Et ole tervetullut, pysy poissa. Se ei ole hyväksyttävää.

Ei ole ihme, että niin monet tekevät kaikkensa piilotellakseen avuntarvettaan, yrittävät selvitä hampaat irvessä tai jättävät kokonaan väliin tilanteet, joissa voisi tarvita apua. Sillä tavalla välttää torjutuksi tulemisen lannistavan kokemuksen. Harmi vain, että tällä tavalla elämänpiiri supistuu kohtuuttomasti.

Yksityiselämän tilanteille ei oikein voi mitään. Jos joku ei halua seurustella toisen kanssa siksi, että luulee joutuvansa hoitajaksi, se on ikävää. Julkisilta paikoilta ja palveluilta saa edellyttää yhdenvertaista kohtelua. On aivan oikein ja kohteliasta kertoa etukäteen, ettei apua ole saatavilla, jos niin tosiaan on. Yhtä kohteliasta olisi kertoa, miten ja milloin tilanne aiotaan korjata. Oman avustajan mukaan ottamista saa suositella. Lopullinen päätös kuuluu kuitenkin aina ihmiselle itselleen.

Teoria ja työelämä

Sain graduni valmiiksi viikonloppuna. Jos hyvin käy, se hyväksytään ja minusta tulee vihdoin keväällä teologian maisteri. Kaikkien näiden pyrkimis- ja opiskeluvuosien jälkeen tätä on vielä vaikea täysin ymmärtää, mutta toisaalta gradu ei tullut valmiiksi yhtään liian aikaisin. Toisen lapseni laskettu aika oli viime viikon torstaina. Olen kerran yrittänyt tehdä gradua pientä vauvaa hoitaessani, eikä se ollut lainkaan hyvä ajatus.

Gradua kirjoittaessani seurasin ajankohtaista keskustelua, kuten aina, vaikka sen kommentointiin ei jäänytkään aikaa. Aika paljon on puhuttu opintojen ja työelämän suhteesta. Monet ovat huolestuneet tai pettyneet, koska akateeminen koulutus ei ole riittävän työelämälähtöistä. Aina ei ole ihan selvinnyt, mitä työelämälähtöisyydellä tarkoitetaan, mutta sen vastakohdaksi on useimmiten määritelty teoreettisuus.

Itselleni kävi päinvastoin: suurin pettymykseni opetustarjonnassa oli juuri teoreettisuuden puute. Pääaineeni on kirkkohistoria, joka on hyvinkin paperinmakuinen aine. Opintosuuntausta valitessani tiesin, että yleinen linja tarkoittaisi heittäytymistä epämääräisyyteen vailla tietoa suorasta uraputkesta. Ajattelin, että saan tämän valinnan tehdä ihan vapaasti. Voisin sitten syyttää vain itseäni vääristä valinnoista.

Mutta tiedekunta suojeli minua tehokkaasti näiltä vääriltä valinnoilta. Historiantutkimuksen teoriaa, jonka luulisi olevan koko jutun pihvi, oli tarjolla kymmenen opintopisteen edestä. Sekin suoritettiin paljon parjatussa muodossa, kirjatenttinä. Itselläni ei tosin ole mitään kirjatenttejä vastaan, mutta tiedän olevani siinä suhteessa hyvin pienessä vähemmistössä. Metodikurssilla vierailtiin arkistossa ja kerrottiin erilaisista arkistoista, mutta mitään systemaattista opetusta arkistomateriaalin käytöstä ei annettu missään vaiheessa. Graduseminaarissa todettiin useamman kerran, että opintojen aikana ei ole annettu riittävästi tietoa historiantutkimuksen teoriasta.

Pakollisia työelämävalmiuksiin tähtääviä opintoja sen sijaan oli enemmän kuin tarpeeksi. Tiedekunta halusi kuulemma varmistaa työllistymisemme. Näitä työelämään valmistavia tunteja varten minun ja monen muun työssäkäyvän opiskelijan piti ottaa vapaata töistä. Opinnot sisälsivät sellaisia asioita kuin työhakemuksen kirjoittaminen, esityslistan kokoaminen ja niin edelleen. Sisällöt tuntuivat lähinnä hakuammunnalta, jolla lievitettiin paniikkia pelosta, ettemme työllisty. Mitään yksilöllistä palautetta ei kuitenkaan ehditty antaa. Jos olisi halunnut uraneuvontaa juuri itselleen sopivaan tilanteeseen, olisi kuulemma pitänyt mennä erilliseen neuvontaan. Kurssien lisäksi piti suorittaa kahden kuukauden työharjoittelu, siis tehdä ilmaista työtä, eikä sen tarvinnut liittyä millään tavalla opiskeltavaan alaan. Varmasti tämä kurssi ja harjoittelu oli hyvä sellaiselle, jolla ei ole työkokemusta, mutta on liiottelua tehdä se pakolliseksi aivan kaikille.

Tämän jälkeen jäin miettimään, eikö edes teologinen tiedekunta arvosta perustehtäväänsä, tiedettä. Eikö se usko, että tieteellistä ajattelua voi soveltaa monessa työssä, monella alalla? Entä, jos olisin halunnut suunnata tutkijan uralla? Näillä eväillä en ehkä ole kovin vahvoilla.

It's my face.

Some time ago some of my Facebook friends were spreading a text titled something like "What do you tell your child when she asks you why you wear make-up?" I read it to find out it was about how wearing make-up means you are shallow, insecure and unintelligent. It's not the only text with the same message I have read.

I know the intention of the text and my friends sharing it was to question the beauty industry, demands of being beautiful all the time and so on. Indeed, no one should wear make-up just because someone else wants that. No one should feel she's not accepted if she doesn't have make-up on.

Still, I find texts of this category disturbing. Maybe it's because I wear make-up myself. I started it in my teenage when I was 14 or something like that. Together with my best friend we would spend hours exploring the cosmetic departments at supermarkets and reading girls' magazines to learn how to use them.

There have also been years when I didn't wear any make-up at all. The main reason for this was the company. At first it was a religious group (I was never a member myself) and then a political group of young people. In the religious group make-up wasn't banned but not recommended either. In the political group make-up was more or less openly disapproved. Not wearing make-up was considered as a brave statement of self-confidence. I still liked cosmetic departments and women's magazines. I was a bit like an anorectic in a grocery store: I desired everything but couldn't buy anything.

A few years ago I started to wear make-up again. Not every day, only when I feel like it. Not in Summer because the heat would ruin the make-up. Not when I travel because I don't want too much luggage. I don't do it to attract men - I'm faithfully married and I know my husband feels I'm beautiful anyway. I don't do it to hide who I really am - I know I'm pretty enough. It just happens to feel good. Like a hobby. It certainly doesn't do any harm to me.

Am I more shallow now? Less intelligent? Less descent? Less secure? If that's the case, I've became too stupid to understand that. I haven't noticed any increased popularity or compliments, either. But that wasn't my goal in the first place.

What disturbs me most in many of the texts that judge wearing make-up is that they claim to be feministic. To me, one of the great things about feminism has always been the idea that everybody should be able to govern their own body and supporting each other. Judgemental texts don't represent those great ideas too well.

Parempi mies?

Ennen demarien ja kokoomuksen puoluekokouksia kuulin ja näin monta kertaa jossain muodossa toteamuksen, että sukupuolella ei ole väliä, vaan tasa-arvoa on valita paras ehdokas. Eivät kokoomuslaiset ja demarit ole ainoita, jotka käyttävät tätä argumenttia. Eivät läheskään. Eikä se ole huono argumentti. En itsekään haluaisi äänestää huonompaa ehdokasta vain siksi, että hän on nainen tai mies. Se olisi väärin monestakin näkökulmasta. 

Mutta jos on vastakkain useampi yhtä hyvä ehdokas, mietin sukupuoltakin. Olisi väärin olla miettimättä. Viimeksi europarlamenttivaaleissa äänestin naista osittain siitä syystä, että tiedän europarlamentissa miehillä olevan törkeä yliedustus. Haluan, että naisten ääni kuuluu. On ollut myös vaaleja, joissa olen äänestänyt miestä tasa-arvosyistä. Kerran olen hävinnyt puoluevaltuuskunnan puheenjohtajavaalissa osittain siksi, että muihin näkyviin tehtäviin oli valittu niin paljon naisia. Se oli aivan oikein, vaikka silloin ärsytti. 

Sukupuolikysymys on kuitattu välillä vanhanaikaisena. Kyllähän moderni ihminen ymmärtää, että tasa-arvo on niin itsestäänselvä asia, ettei sukupuolikysymyksiä tarvitse enää miettiä. Silti ihminen tuntuu monesti olevan oletusarvoisesti mies, muuten hänen titteliinsä liitetään nais-etuliite. Silti naisen oletetaan jäävän lapsen synnyttyä kotiin todennäköisemmin kuin miehen. Silti naisten palkkataso on alhaisempi kuin miehen. Ja niin edelleen. Epäkohtia löytyy menemättä päivääkään nykyhetkestä taaksepäin. 

Toki miesten ja naisten välinen tasa-arvo on Suomessa parantunut, jos vertaa vaikka sadan vuoden takaiseen tilanteeseen. Silloin kiisteltiin vielä siitä, saako nainen käydä ilman miestä ravintolassa tai määrätä omista rahoistaan. Edistys ei ole tapahtunut itsestään. Yksi suurimmista syistä siihen on epäilemättä ollut naisten oma osallisuus. Välttelemällä keskustelua johtajien sukupuolesta otetaan riski, että asiat alkavat mennä taaksepäin. Niin voi käydä, vaikka hyvässä tilanteessa sitä on vaikea uskoa. 

Nykyisistä eduskuntapuolueista vain yhden, kristillisdemokraattien, puheenjohtaja on nainen. Jos kaikki ovat äänestäneet parasta ehdokasta, pitäisi varmaan vetää johtopäätös, että tästä maasta ei löydy puoluejohtajaksi kelpaavaa naista. Mutta kun ei tässä ole edes ollut puutetta kokeneista ja pätevistä naispuolisista ehdokkaista. Urpilaisen häviö on helppo ymmärtää sitä taustaa vasten, että puolue oli kärsinyt vaalitappioita hänen aikanaan. Samoin oli kai meidän vihreiden Sinnemäen kohdalla. Mutta vasemmistoliitolle oli tarjolla Kyllönen, vihreille Alanko-Kahiluoto ja kokoomukselle Risikko. Joka ikinen olisi ollut vähintään yhtä hyvä kuin tehtävään valittu erinomaisen kokenut ja pätevä mies. Jokaisessa tapauksessa äänten ero miesten hyväksi on ollut selvä. 

En tiedä syytä tähän ilmiöön. En ole sukupuolen enkä politiikan tutkija tai muu asiantuntija. Minulla on vain maallikon arvauksia. Joku esitti, että taloudellisesti vaikeina aikoina nojaudutaan mielellään perinteisiin ja turvallisentuntuisiin ratkaisuihin, kuten miespuheenjohtajiin. Ehkä kysymys on myös talouden dominanssista yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jostain syystä sillä alalla vain mies tuntuu olevan uskottava, katsokaa vaikka minkä tahansa korkean tason talouskeskustelun osallistujalistaa. Olivat syyt mikä tahansa, tilanne ei kerro hyvää suomalaisesta tasa-arvotilanteesta.

Muutama argumentti esteettömästä asuntorakentamisesta

Asuntorakentamisen esteettömyydestä kiistellään jatkuvasti. Muun muassa Helsingin Sanomat on julkaissut useita juttuja, joissa rakennuttajat ja rakennusfirmat valittavat asumisen kalleutta. Samaa on jauhettu 1980-luvulta, mutta vieläkään mitään varmoja laskelmia esteettömyyden hinnoista ei ole. Arviot vaihtelevat useista tuhansista muutamiin yksittäisiin euroihin per neliö. Autopaikkoihin ja väestönsuojiin verrattuna esteettömyys on joka tapauksessa halpaa ja ennen kaikkea inhimillisesti arvokasta.

Tälle keskustelulle on tyypillistä yrittää määritellä jokin kiintiö esteettömille asunnoille. Valitettavan usein vieläpä niin, että rajoitetaan esteettömät asunnot tiettyihin alueisiin, asuntotyyppeihin, rakennuksiin tai kerroksiin. Ehdotetaan, että rakennetaan esteetöntä "tarpeen mukaan". Tämä on outoa jo siksi, että ylivoimaisesti suurin osa kaikista vammaisista ihmisistä vammautuu aikuisiässä. "Tarve" tulee useimmiten yllättäen. Ei ole kohtuullista vaatia, että kun elämä menee muutenkin uusiksi, joutuu vielä luopumaan kodistaankin. Tarve voi yllättää myös silloin kun haluaisi kutsua vammaisen ihmisen luokseen kylään tai jopa muuttaa yhteen hänen kanssaan. Ei ihmisen sosiaalista elämää saa rajoittaa vain siksi, että hän on vammainen.

Esteettömien asuntojen tarve kasvaa jatkuvasti, koska väestön ikääntyminen johtaa liikkumisongelmien lisääntymiseen. On järjetöntä, että monet joutuvat muuttamaan palveluasuntoihin tai jopa laitoksiin vain siksi, että oma asunto on hankala eikä esteetöntä vaihtoehtoa ole tarjolla. Esteettömät asunnot tulevat huomattavasti halvemmiksi kuin laitos- tai palveluasuntopaikat.

Suomalainen asuntokanta uudistuu hitaasti. Esteettömiä asuntoja on lähinnä kaikkein uusimmissa ja uudistuotannon asunnoissa. Vaikka kaikki tulevat asunnot tehtäisiin esteettömiksi, suurin osa olisi edelleen esteellisiä. Eikä silti tehdä: esimerkiksi rivitalotuotannossa ovat muotia kaksikerroksiset rivitalot.

Ennen kuin syytetään esteettömyyttä rakentamiskustannusten noususta kannattaisi miettiä laajemmin. Ihmisten toiveet asumiselle ovat muuttuneet yhä vaativammiksi. Esimerkiksi paljon parjatut suuret kylpyhuoneet ovat yhä useammassa kohteessa paljon esteettömyysvaatimuksia suurempia vain siksi, että ihmiset haluavat sijoittaa niihin esimerkiksi pesukoneen, kaksi suihkua ja kylpyammeen. Katsokaa vaikka asuntomessutaloja: niissä on poikkeuksetta valtaisat kylpyhuoneet, eikä se suinkaan johdu esteettömyysintoilusta. Koppivessoja haluavat voivat muuttaa vanhoihin asuntoihin.

Samoilla esteettömyysmääräyksillä rakennetaan sekä Helsingissä että vaikkapa Kainuussa. Neliöhinnoissa on kuitenkin valtava ero. Kysymys ei ehkä olekaan esteettömyyden hinnasta, vaan kysynnästä, joka ohjaa hinnoittelua. Helsinkiläinen asunto on kallis siksi, että maksukykyisiä ja -haluisia on niin paljon.

Ihmisoikeussopimukset edellyttävät, että kaikkein heikoimpien ihmisryhmiä suojellaan lainsäädännöllä. Siksi on hyvä, että asuntorakentamisen esteettömyyttä säädellään. Esteellisten asuntojen rakentaminen heikentää vammaisten ja muiden esteettömyyttä tarvitsevien ihmisten mahdollisuuksia valita oma asuinpaikkansa, viettää aikaa sukulaistensa ja ystäviensä kanssa ja elää itsenäistä elämää.

Osallistuin taannoin paneelikeskusteluun, jossa puitiin opiskelija-asuntojen esteettömyyttä. Osa opiskelija-aktiiveista oli kuullut, että esteettömyys on kohtuuttoman kallista. Paikalla ollut asuntoja suunnitteleva arkkitehti käytti puheenvuoron, joka syöpyi mieleeni. Se meni suunnilleen näin: "Esteettömiä, toimivia asuntoja voi toteuttaa samanlaisilla hinnoilla kuin muitakin. Yleensä ongelmana on, että suunnitellaan huolimattomasti. Mikään ei maksa niin paljon kuin huono suunnittelu."

Tämä lausunto tuli mieleeni, kun Hesarissa esiteltiin joitakin kuukausia sitten käsittämättömän suuri vessa, jossa oli pönttö hyvin epäkäytännöllisesti keskellä lattiaa ja muutenkin tilankäyttö oli aivan holtitonta. Ratkaisua perusteltiin esteettömyysvaatimuksilla. Olin raivona: ei siinä ollut kysymys esteettömyydestä, vaan toimimattomasta suunnitteluratkaisusta. Invamitoitetun vessan ja muutkin kodin tilat saa varsin hyvin toteutettua niin, että se toimii kaikille.

Uhatut tavalliset

Luin Tulvasta kirjoituksen, jossa Naisasialiitto Unionin entinen Tetti Vähämaa puheenjohtaja valitteli olevansa tavallisena valkoisena heteronaisena epäkiinnostava ja marginaalinen, kun kaikki ns. erikoinen on niin muodissa nykyään. Eniten pohdinta oli järjestöllinen, mutta tämähän oli varsin samanlainen näkökulma, jota nykyään esitetään politiikassa. Jotkut (ei tosin Vähämaa) jopa pelkäävät, että kaikenmaailman vähemmistöt ja poikkeustapaukset jyräävät alleen tavallisen enemmistön.

Minusta ei ole kohtuutonta, että feminismin ja sukupuolten moninaisuudesta nykyään puhutaan toisin kuin ennen. Maailmassa on edelleen aivan riittävästi niitä, jotka puhuvat naisten valtavirtaa koskevista asioista, kuten esimerkiksi palkkaeroista. Pohtimisen arvoinen asia on toki sekin, miten määritellään yleinen tai enemmistölle merkityksellinen.

Koen rivijäsenenä, että Unioni on nimensä mukaisesti liitto, johon kuuluu feminismi koko laajuudessaan. Ajattelen, että Unioni on vaikuttaja eikä niinkään keskustelukerho. Yksi Unionin tehtävistä on tuoda esiin, että feminismin sisälle mahtuu monenlaisia painotuksia. Vain toimimalla yhdessä voimme saavuttaa oikeasti sukupuolten tasa-arvon, joka epäilemättä kaikilla on tavoitteena. Voi olla, että eri ihmiset painottavat omassa toiminnassaan hieman eri asioita, mutta se on liikkeen kannalta vain vahvuus. Parasta olisi toimia avoimin mielin ja oppia toinen toisiltamme.

Vähämaalla on ilmeisesti päinvastainen ongelma kuin minulla: minä saan huomiota henkilökohtaisella ominaisuudellani, mutta viestejäni kuunnellaan sitten vähemmän (etenkin jos puhun jostain muusta kuin vammaisnäkökulmasta). Hän taas ei koe olevansa kiinnostava ominaisuuksiensa takia. Ehkä siksi hän ei mainitse ainoatakaan tasa-arvokysymystä, johon Unionin pitäisi hänen mielestään puuttua vaikuttamistoiminnallaan. Kumpikaan tilanne tuskin on ihanteellinen. Aidosti yhdenvertaisessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa sekä minua että Vähämaata ei lokeroitaisi ominaisuuksiemme perusteella, vaan keskityttäisiin asioihin, joista puhumme.

Enkä väitä, ettei sanojalla ole merkitystä. Helposti käy niin, että joistakin ihmisryhmistä puhutaan heidän ylitseen ja puolestaan ja päädytään sillä tavalla dominoimaan näiden ihmisten elämää. Näin on käynyt historian saatossa muun muassa naisille. Keskeistä on ymmärtää, että tasa-arvotyö, kuten kaikki vaikuttamistyö on ryhmätyötä. Aidosti vaikuttava ja vahva ryhmä on sellainen, jonka näkemys on mahdollisimman perusteltu. Se edellyttää moniäänistä keskustelua, jossa kaikki jokainen kuuntelee ja tukee jokaista.

Lupa nauttia

Puheenvuoro, jonka olisin pitänyt Suomen seksologisen seuran kevätseminaarissa 25.4.2014, ellei luiska taloon olisi ollut hengenvaarallisen jyrkkä

Meitä vammaisia ihmisiä on yritetty tehdä tavallisiksi kautta aikojen. Itsekin olen syntymästäni asti ollut kaikenlaisten toimenpiteiden kohteena. Minua on yritetty pakottaa kävelemään, vaikka se oli kaikin puolin vaikeaa tai oikeastaan mahdotonta. Pyörätuolista ei saisi nauttia, vaikka sen ansiosta voin liikua sujuvasti, nopeasti ja vapaasti. Minut on opetettu häpeämään sitä, että konttaan, vaikka se on minulle kaikkein luontevin liikuntamuoto. Syyksi tähän on kerrottu, että ihmisen kuuluu kävellä, se on normaalia. Olen kai epäonnistunut vammainen, kun en yhtään sure kaikkea mitä en osaa ja voi. 

Normiajattelu vaivaa meitä laajemminkin. Vähän aikaa sitten näin proteesimainoksen, jossa sporttinen mieshenkilö pelasi onnellisena amerikkalaista jalkapalloa proteesinsa ansiosta. On siis oikein tarjota ihmiselle proteesi, että hän voisi tehdä yleisesti hyväksyttyjä asioita. Mutta entä jos sen proteesin haluaisikin siksi, että haluaa vapauttaa minkkejä turkistarhalta? 

Vammaisten seksuaalioikeudet on alettu ottaa entistä paremmin huomioon. Ei voi sanoa, että nykytaso on riittävä, mutta suunta on selvästi parempi. Silti tätäkin keskustelua vaivaa tietty normatiivisuus. Tulee joskus sellainen olo, että seksuaalioikeudet ollaan valmiit turvaamaan vain sellaiselle vammaiselle ihmiselle, joka haluaa harrastaa seksiä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa saadakseen kaksi lasta ja elääkseen kivan keskiluokkaista elämää. Me kaikki tiedämme, että todelliset tarpeet ovat paljon tätä moninaisemmat. 

Ihan normiasioiden saavuttaminen on monelle vammaiselle vaikeampaa kuin ei-vammaisille. Tähän on monia syitä, joista isoimpia ovat asenteet. Vammaiset nähdään edelleen yleisesti epäseksuaalisina. Siksi seksuaalisuuden toteuttamiseen tarvittavia apuvälineitä ja apua ei ole aina riittävästi saatavilla. Tiedän tapauksia, joissa seksuaalinen toiminta on suorastaan kielletty esimerkiksi asumispalveluyksikössä. 

Vielä hankalampaa on, jos haluaa jotain epäsovinnaisempaa. Joku voi ihmetellä, mikä minun kaltaiseni avioliitossa elävä ydinperheen äiti on puhumaan epäsovinnaisista valinnoista. Silti esimerkki löytyy ihan omasta naamastani. Jos olisin ollut esimerkiksi vanhempieni avun armoilla, kuten liian monet ovat, en olisi voinut hankkia tällaista, koska he eivät olisi suostuneet kyyditsemään ja avustamaan minua lävistysliikkeeseen. Minun identiteettini kannalta kyse on isosta asiasta, vaikka sitä ei ehkä ulkopuolinen helposti tajua. 

Edelleen on työtä siinä, että vammaisia ihmisiä kohdeltaisiin arvostettaisiin juuri sellaisina kuin me olemme. Seuraava vaihe tässä työssä voisi olla normeista irtautuminen.