Uusi Lasten ja nuorten palvelujen lautakunta aloitti työnsä toissapäivänä. Kärsin identiteettikriisistä. Terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunnan entisenä varsinaisena ja nykyisenä varajäsenenä huomasin ajattelevani asioita vielä työikäisten kannalta. Esimerkiksi tieto lasten huostaanottojen lisääntymisestä sai minut ajattelemaan, kuinka suuri vaje aikuissosiaalityössä on tällä hetkellä. 

Lasten huostaanottojen määrä on kasvanut huimasti viimeisten parin vuoden aikana. Se on kaikilla tavoilla ikävää. Menojen lisääntymistä ei silti selitä vain tapausten määrän kasvu, vaan myös se, että yhä harvemmat lapset voidaan sijoittaa perheisiin. Kun perheitä viimeksi haettiin, niitä ei ilmoittautunut yhtään. Lienee turha todeta, ettei tämä ole hyvä suunta. 

Tärkeintä olisi tietysti, että lasten huostaanotot voisi ehkäistä ennen kuin niitä tarvitsee tehdä. On ihmisiä, joiden mielestä tähän päästäisiin sillä, että kiellettäisiin vanhemmuus niin sanotuilta huonoilta vanhemmilta. Joidenkin mielestä ratkaisu olisi tiukka sosiaalinen kontrolli, jota he kutsuvat yhteisöllisyydeksi. Minulle yhteisöllisyys tarkoittaa jotain muuta: omaehtoista yhdessä elämistä, joka tarjoaa tukea vaikeinakin aikoina. Ammattilaisten puoleen kääntyminen ei ole yhteisöllisyyden vastakohta. Niin sanotut tavalliset ihmiset eivät välttämättä pysty kaikissa tilanteissa antamaan sellaista tukea, joka todella helpottaa Hyvää tarkoittavien sukulaisten, naapurien ynnä muiden Tukipalvelut voivat ehkäistä koko yhteisön musertumisen ongelmien alle. Tärkeintä on olla ajoissa, etteivät ongelmat pääse kärjistymään. Tai jos pääsevät, puuttua niihin oikeilla, harkituilla tavoilla. 

Kokouksesta jäi mieleen myös se, että saksa on englannin jälkeen suosituin pitkä kieli kolmasluokkalaisten keskuudessa. Pidän sitä hämmästyttävänä. Mutta ehkä en ole täysin perillä siitä, mihin kaikkeen voisin kohtuullista saksantaitoani käyttää. 

Olla terve, voida hyvin

Eilen olin väsyneempi kuin aikoihin, mutta innoissani. Julkaistiin pitkään odottamani Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimus. Seminaarissa oli paljon enemmän ihmisiä kuin saliin olisi mukavasti mahtunut. Paikalla olivat kaikki alan avainhenkilöt ja monia muita. Iloani ei hälventänyt edes huono omatunto siitä, että minulla ei ole liikuntaharrastusta, vaikka opiskelijalla pitäisi olla.

Nyt tiedän, että ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveyskäyttäytymisessä on jonkin verran enemmän riskejä kuin yliopisto-opiskelijoiden. Ammattikorkeakouluopiskelijat käyttävät enemmän alkoholia, syövät epäterveellisemmin, liikkuvat vähemmän ja ovat useammin ylipainoisia.  Tämä kaikki ja puutteelliset opiskeluterveydenhuollon palvelut eivät ole ollenkaan hyvä yhdistelmä. 

Seminaarissa esiteltiin YHTS:n kokemuksia sähköisten terveyspalvelujen käytöstä. Niitä käytetään nykyään paljon. Toisin kuin verkkoviestintää demonisoiva yleinen mielipide tuntuu olettavan, sähköinen yhteydenpito opiskelijioden ja terveydenhuoltohenkilökunnan välillä on molempien osapuolten mielestä tarpeellinen työkalu. Sähköisen viestinnän mahdollisuus näyttää madaltavan vastaanotolle tulemisen kynnystä. 

Terveys ja hyvinvointi ymmärretään ainakin eilisen seminaarin perusteella synonyymeiksi. Niillä on epäilemättä olennainen yhteys etenkin, kun terveys on ymmärretty laajaksi fyysis-psyykkis-sosiaaliseksi kokonaisuudeksi. Niputuksessa on kuitenkin se riski, että vedetään hätäisiä johtopäätöksiä ihmisten hyvinvoinnista yksittäisten terveyteen liittyvien faktojen perusteella. Esimerkiksi ylipaino epäilemättä on terveysriski, mutta yksittäinen lihava ihminen saattaa silti voida hyvin. Hyvää tarkoittavat kehotukset muuttaa elämäntapoja saattavat ahdistaa niin paljon, että terveyskin menee, hyvinvoinnista puhumattakaan.  Yhtä lailla tilastollisesti terve ihminen saattaa voida huonosti. 

Löysin tänään kotitaloni alakerrasta kuntosalin. Taidan aloittaa liikuntaharrastuksen.