torstai 13. lokakuuta 2016

Itsemääräämisoikeus

Aamulehti kertoi verkkosivuillaan eilen tutkimuksesta, jonka mukaan vanhustenhuollossa on kiire ja resurssipula. En usko, että tämä on yllätys monelle. Tilanne on sietämätön.

Haastattelussa tutkijat kyseenalaistivat voimakkaasti itsemääräämisoikeuden korostamisen. Perusteluna käytetään esimerkkiä, joka antaa aivan vääristyneen kuvan siitä, mitä itsemääräämisoikeus tarkoittaa.

"Tutkija Pirhonen antaa esimerkin palvelutalon ruokatilanteesta, johon hän osallistui tehdessään osallistuvaa havainnointitutkimusta.
– Erään huonokuntoisen asukkaan syöttämiseen minulta meni usein 45 minuuttia, vaikka olen koulutettu hoitaja. Henkilökunnalla ei ollut aikaa käyttää kolmea varttia yhden ihmisen syöttämiseen. Hoitaja saattoikin syöttää hetken ja todeta, että tämä ihminen ei enää jaksa tai halua syödä ja vei ruoan pois. Vastuu ravitsemuksesta siirrettiin epäkompetentteihin käsiin itsemääräämiseen vetoamalla. Itsemääräämistä käytettiin suoranaisen heitteillejätön perusteluna."

Tässä tilanteessa itsemääräämisoikeuteen vedottiin valheellisesti. Ongelma ei ollut, että asukas kieltäytyi vapaasta tahdostaan syömästä, vaan henkilökunnan ajan puute. Itsemääräämisoikeus olisi toteutunut, jos asukkaalle olisi annettu aikaa syödä niin kauan kuin hän halusi. Se, että annetaan valita huonoista vaihtoehdoista vähemmän epämiellyttävä, ei tarkoita, että kunnioitettaisiin ihmisen itsemääräämisoikeutta. Esimerkissä siis kuvataan itsemääräämioikeuden loukkausta, ei toteuttamista.

Itsemääräämisoikeus on Suomessa vaikea poliittinen kysymys. Vammaisten ihmisoikeussopimuksen ratifiointi viivästyi häpeällisen pitkään, kymmenen vuotta, pääosin itsemääräämisoikeuden turvaamiseen liittyvistä syistä. Se kyseenalaistetaan usein etenkin sosiaali- ja terveyshuollossa, oli sitten kysymys vammaisista, vanhuksista, köyhistä, nuorista tai muista palveluja tarvitsevista. Kerrotaan erehdyttävästi kaupunkilegendoja muistuttavia kauhuesimerkkejä ihmisistä, jotka ovat käyttäneet itsemääräämisoikeuttaan väärin.

Olen kuullut ainakin lapsista, jotka ovat päättäneet lähteä pakkaseen ilman ulkovaatteita. Vanhasta mummosta, joka on syönyt pelkkää suklaavanukasta. Kehitysvammaisesta, joka on lintsannut fysioterapiasta. Toimeentulotukiasiakkaasta, joka pelaa rahansa.

Ensimmäisessä esimerkissä itsemääräämisoikeus on käsitetty väärin. Lapsen mielipidettä pitää toki kuulla, mutta lopulta kasvattajan on arvioitava mikä on hänen etunsa mukaista.

Muut esimerkit kertovat ihmisten huolesta läheisiään kohtaan, mutta myös halusta kontrolloida ihmisiä, joita pidetään jotenkin epäilyttävinä. Ihmisestä nähdään helposti vain yksi rooli ja unohdetaan kokonaisvaltainen ihmisyys. On varsin inhimillistä luistaa joskus tylsistä velvollisuuksistaan tai käyttäytyä (ainakin ulkopuolisten mielestä) typerästi. Ihmiselle on tyypillistä tehdä jopa virheitä. Ei ole kohtuullista eikä oikein viedä häneltä sen takia itsemääräämisoikeutta.

Meillä on vielä pitkä matka siihen, että itsemääräämisoikeus todella toteutuu kaikkien ihmisten kohdalla. Joudumme sillä tiellä vain taaksepäin, jos keksimme keinojen sijaan syitä vain sen kaventamiselle.


sunnuntai 28. elokuuta 2016

Särkänniemen päätös

Juuri tällä hetkellä Särkänniemi siirtää delfiinejään pois, todennäköisesti huonoihin oloihin Kreikkaan. Tämä tehdään salaa. Asiasta on tiedottanut ainoastaan poliisi, kukaan Särkänniemen johdosta ei ole suostunut kommentoimaan asiaa mitenkään. Salailu näyttää vain paisuttavan asiaa ja haittaavan Särkänniemen mainetta.

Omilla sivuillaan Särkänniemi ei anna selvää vastausta delfiinien tulevaan sijoituspaikkaan, vaan toteaa näin:
"Särkänniemelle on myönnetty delfiinien siirtolupa Kreikassa sijaitsevaan Attica Zoological Parkiin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että delfiinit olisi varmasti päätetty siirtää sinne, vaan kyseessä on yksi vaihtoehto muiden joukossa. Viranomaislupia ei kuitenkaan myönnetä kevyin perustein, ja Attica Zoological Park on mahdollinen vaihtoehto delfiinien tulevaksi kodiksi."
Nyt naljaillaan meille eläinten oikeuksien puolustajille, meille jotka aikaisemmin vaadimme delfinaarion lopettamista. Sanotaan, että delfiinien kärsimys on meidän syytämme, että meille ei sitten kelpaa yhtään mikään. Aivan kuin syyttäisi vaikka Turkin ihmisoikeusliikettä siitä, että siellä kidutetaan tällä hetkellä ihmisiä.

Samat tahot ovat vaatineet delfinaarion sulkemista vuosien saatossa ties kuinka monta kertaa. Mitään ei tapahtunut ennen kuin delfinaario alkoi tuottaa raskasta tappiota. Särkänniemi teki päätöksen delfinaarion lopettamisesta aivan itse. Sitä eivät tehneet aktivistit tai edes kaupunginvaltuusto. Päätöksen syynä oli raha, liiketoiminnan tappio, ei delfiinien kärsimys delfinaario-olosuhteissa. Särkänniemi valitsi kohteen, johon se delfiinit lähettää. Sitä eivät valinneet aktivistit eikä kukaan muu. Särkänniemen valitsema oli toimintatapa oli aivan toisenlainen kuin delfinaarion lopettamista vaatineet järjestöt halusivat. On turhaa syyttää niitä, jotka tahtoivat delfiineille parempaa.

On ihmisiä ja yhteisöjä, jotka ajattelevat, että on aivan sama, miten asiat tehdään, kunhan lopputulos on toivottu. Delfinaarion sulkemista vaatineet tahot eivät lukeudu näihin, vaan ovat koko ajan vaatineet Särkänniemeä toimimaan vastuullisesti koko prosessin ajan. Tässä linkki Animalian tiedotteeseen, tässä valtuustoaloitteen tehneen toveri Suoniemen blogiin.

Henkilökohtaisesti toivoin, että delfiinaarion lopettamisesta ja delfiinien siirtämisestä parempiin oloihin päätettäisiin huolellisen selvityksen perusteella. Ymmärsin, että se ei voi tapahtua hetkessä, vaan siihen menee todennäköisesti useita vuosia. Jos olisi ilmennyt, että hyviä vaihtoehtoja ei ole, olisin toivonut että asia olisi ratkaistu avoimesti keskustelemalla ja yhteistyössä järjestöjen kanssa. Tämä salailu on noloa ja antaa huonon kuvan koko kaupungin viestinnästä.

Hyvästi, delfiinit! Anteeksi tämän kaupungin puolesta.



sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Oikeudet, mittarit ja velvollisuudet

Perjantaina oli ilon päivä. Kymmenen vuoden odotuksen jälkeen Suomi ratifioi YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen.

Juhlissa muistutettiin moneen kertaan, että tämä oli ehkä odotuksen loppu, mutta ennen kaikkea työn alku. Ihmisoikeuksien toteutuminen vaatii työtä joka päivä. On muistettava, että ihmisoikeuspolitiikka ei ole yhdensuuntainen voittokulku, jossa tilanne paranee päivä päivältä. Voi käydä niinkin, että tilanne huononee, tästä on esimerkkejä ympäri maailmaa ja tämä on uhkana nykyisen hallituksemme linjassa. On tärkeää, että jokainen päättäjien sukupolvi vuorollaan sitoutuu tähänkin sopimukseen ja ymmärtää, mitä se tarkoittaa.

Niin, mitä se tarkoittaa? Miten voimme varmistaa, että vammaisten ihmisoikeudet toteutuvat joka päivä? Tarvitaan selkeitä mittareita, joiden avulla politiikkaa voidaan arvioida. Käsittääkseni mittareita kehitellään parhaillaan ja se on hyvä.

Yksinkertainen ja tärkeä mittari on se, ovatko vammaiset ihmiset ja vammaisnäkökulma päätöksenteon keskiössä vai tungetaanko meidät erityiskysymyksenä marginaaliin.

Esimerkiksi sopii ehdotus, jonka valtioneuvosto julkaisi aiemmin tällä viikolla. Asuntorakentamisen esteettömyysnormeja aiotaan lieventää. Esteettömiä asuntoja luvataan jatkossa rakentaa vain jonkin verran siitäkin huolimatta, että tuore selvitys osoitti, että tämä päätös ei säästä rahaa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ei riittävästi, koska olemassa olevista asunnoista suurin osa on esteellisiä ja uusia asuntoja rakennetaan vähän suhteessa koko asuntokantaan. Kysymys on asenteesta: ajatellaan, että esteettömyys on erityisratkaisu, joka koskee vain pientä porukkaa (mikä ei ole totta: esteettömiä asuntoja pitäisi rakentaa miljoona lisää!). Ennen kaikkea tämä on vallankäyttöä: meille osoitetaan, että meidän paikkamme ei ole siellä missä muutkin asuvat, meillä ei saa olla valinnanvaraa. Tämä on helppo tunnistaa YK-sopimuksen vastaiseksi esitykseksi.

Minulta on myös kysytty ärsyyntyneeseen sävyyn, miksi pauhaan aina vain oikeuksista, enkä koskaan vammaisten velvollisuuksista. On yleisesti tunnettua, että velvollisuudet ja oikeudet liittyvät läheisesti yhteen, joten tämäkin sopimus tuo meille toteutuessaan velvollisuuksia. Meille vammaisten ihmisoikeusliikkeessä suurin velvollisuus on pitää vammaisten puolta ja kertoa tästä sopimuksesta niin vammaisille kuin kaikille muillekin. Se ei ole aivan vähäinen velvollisuus.

torstai 12. toukokuuta 2016

Reilummat omavastuut

Pääsin eilen terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunnan kokoukseen, koska varsinainen jäsen, jonka varajäsen olen, oli estynyt. Olin siitä tyytyväinen, koska kokouksessa käsiteltiin vammaispalvelulain mukaisen kuljetuspalvelun omavastuuta.

Laki määrittelee, että omavastuu ei saa olla isompi kuin paikkakunnan joukkoliikenteen taksat. Ajatuksena on, että näin omavastuu pysyy kohtuullisena ja vammaisten yhdenvertaisuus muihin kuntalaisiin verrattuna toteutuu.

Käytännössä moni kunta käyttää omavastuun määräytymisessä kriteerinä kertalipun hintaa. Yleensä kertalippu on lipuista kallein, koska oikeastaan toivotaan ihmisten käyttävän muita lipputyyppejä. Tampereella voi ladata matkakortilleen arvoa tai kautta ja niin suurin osa kaupunkilaisista tekeekin, koska sillä tavalla yksittäisen matkan hinta on huomattavasti alhaisempi kuin kertalipulla. Tämä ongelma on ollut tiedossa meillä ja monessa muussa kunnassa jo vuosia ja siihen on luvattu ajan mittaan jos jonkinmoisia ratkaisuja.

Lautakunnalle esitettiin vaihtoehdot, joissa asiointi- ja virkistysmatkojen omavastuu oli määritelty kertalipun ja arvolipun hinnan mukaan. Asiakkaalle arvolipun hinnan mukainen matka oli kaikissa tapauksissa halvempi kuin kertalipun mukainen hinta. Vammaisneuvosto oli laskenut omassa kannanotossaan, että vammainen henkilö joutuisi maksamaan kertalippuperusteista omavastuuta vuodessa jopa lähes 260 euroa enemmän kuin arvolippuperustaista. Se ei ole merkityksetön summa. Alla on muutama esimerkki suoraan esityslistasta. Silti pohjaesitys oli, että omavastuu määrittyisi kertalipun mukaan. Syynä oli kaupungin taloudellinen tilanne.
- Esimerkki 1: Asiakas matkustaa Tampereelta Kangasalle (3 vyöhykettä). Omavastuu tällöin kertamaksuna on 5 euroa, LM-taksan mukaan 5,50 euroa ja arvolipulla 3,15 euroa.
- Esimerkki 2: Asiakas matkustaa Tampereelta Ylöjärvelle Soppeenmäkeen (2 vyöhykettä), jolloin omavastuu kertamaksuna on 3 euroa, LM- taksan mukaan 5,50 euroa ja arvolipulla 1,80 euroa.
- Esimerkki 3: Teiskoon suuntautuvissa matkoissa omavastuu kertalipulla 3 euroa, vyöhykeperusteisena kertamaksuna on 5-9 euroa, ja arvolipulla 3,15 -7,20 euroa.
- Esimerkki 4: Asiakas matkustaa Tampereelta Oriveden keskustaan tai Orivedeltä Pirkkalaan (5 vyöhykettä), omavastuu kertamaksulla 9 euroa, LM-taksalla 10,10 euroa ja arvolipulla 5,85 euroa. 


Kun kysymys on subjektiivisesta oikeudessa, kuten kuljetuspalvelussa on, kaupungin rahatilanne ei riitä perusteluksi asiakkaan edun vastaisen vaihtoehdon valitsemiseen. Subjektiivinen oikeus jo sinänsä tarkoittaa sitä, että sen on toteuduttava riippumatta kaupungin taloudellisesta tilanteesta. Vammaiset ihmiset ovat keskimäärin erittäin pienituloisia ihmisiä. Monia painavat muutkin omavastuut, jotka ovat pakollisia oman terveyden ja toimintakyvyn kannalta. Muun muassa lääkkeiden ja terveydenhuollon omavastuut ovat viime vuosina nousseet huimasti, eikä perustason työkyvyttömyyseläkkeitä ole samaan tahtiin nostettu. Pienempi omavastuu on sosiaalipolitiikkaa, joka kohdistuu erinomaisesti kaikista pienituloisimpiin ihmisiin.

Lautakunta päätti esityksestäni äänestyksen jälkeen muuttaa omavastuun arvolipun hintaan perustuvaksi. Monikin jäsen piti hyvänä, että vammaiset ihmiset ovat nyt vähän yhdenvertaisemmassa asemassa muiden kuntalaisten kanssa. Kaikkia kuljetuspalveluihin liittyviä ongelmia tämä päätös ei tietenkään ratkaissut, mutta ainakin se teki omavastuista reilummat.

Toivottavasti muissakin kunnissa aletaan kiinnittää huomiota omavastuuosuuksien määräytymisperiaatteisiin ja tehdään päätöksiä, jotka toteuttavat kuntalaisten yhdenvertaisuutta.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Huono toimeentulotuki

Viime päivinä Hesarin mielipidepalstalla on ollut lukuisia kirjoituksia toimeentulotuesta. Kaikki alkoi, kun aikuiselle lapselleen vähän rahaa lahjoittanut isä ihmetteli, miksi hänen lahjansa oli otettu tulona huomioon ja näin siis vähentänyt lapselle maksettua toimeentulotukea. Tiedotusvälineet ovat tarttuneet tähän ja tuoneet esiin, mikä kaikki voi estää toimeentulon saamisen. Lyhyesti sanoen: melkein kaikki. Toimeentulotuki on viimesijainen sosiaaliturvan muoto, joten aivan kaikki henkilön tilillä olevat ja tiedossa olevat tulevat rahat otetaan huomioon. Vain sellaiset tuet, jotka on selkeästi tarkoitettu tiettyyn tarkoitukseen, jätetään huomiotta. Tällainen on esimerkiksi vammaistuki, joka kompensoi vammaisuuden aiheuttamia ylimääräisiä kuluja.

Periaatteessa vähäiset ja satunnaiset tulot, kuten vaikka isän antama syntymäpäivälahja, voidaan jättää huomiotta toimeentulotukea myönnettäessä erillisellä harkinnalla. Yksilölliseen tarkintaan kannustetaan, koska vain siten tulee otettua huomioon kunkin yksilön tilanne, joka voi olla hyvinkin vaikea ja monimutkainen. Riippuu täysin kunnasta, käytetäänkö harkintaa. Meillä Tampereella sitä käytetään tilastollisesti vähemmän kuin muissa kunnissa, siis aivan liian harvoin. Kaikkien edun

Olen ollut vähän ihmeissäni siitä, että toimeentulotuen toimintaperiaate on tullut yllätyksenä ilmeisen monille. Vaikuttaa siltä, että tietyn suuruisen toimeentulotuen kuvitellaan kuuluvan köyhälle yksilölle. Alkuperäisessä Hesarin keskustelun aloittaneessa mielipidekirjoituksessakin isä surkutteli, että hänen antamansa raha meni kaupungin kassaan. Siltä hänestä ehkä tuntui, mutta niinhän se ei ole. Ei mitään ole maksettu kaupungin tilille. Ei ole ollut mitään summaa, josta olisi päätetty ja sitten päätöstä muutettu lahjarahan takia, koska toimeentulotuesta päätetään joka kerta erikseen.

Juuri tämän tulojen kyttäämisen ja jokakuukautisten päätösharkintojen takia toimeentulotuki on todella kankea ja yhteiskunnalle kallis sosiaaliturvan muoto. Sitä on yhä vaikeampi hakea, joten se pudottaa kyydistä monet, joiden kohtaloksi jää velkavankeus, toisten elätiksi jämähtäminen tai rikolliset tulonhankintakeinot. Tällä lailla ei Suomi nouse.

On ollut hienoa huomata, että tiukkapipoinen toimeentulojärjestelmä on monien ihmisten oikeustajun vastainen. Sitä ei uskoisi silloin, kun yleisessä keskustelussa päivitellään sosiaalipummeja ja etuuksien väärinkäyttöä - joiden rahallinen arvo ovat siis murto-osa tukien alikäytöstä eli siitä, että tarvitsevat eivät hae tukia, jotka auttaisivat heitä vaikeassa tilanteessaan. Sitä ei uskoisi, kun katsoo nykyistä hallitusta, joka vain lisää tarveharkintaa eli kontrollia, vaikka nimittää sitä kauniisti tuen suuntaamiseksi eniten tarvitseville.

Toimeentulotuelle on vaihtoehto, jonka ansiosta jokaisesta tienatusta tai saadusta lantista olisi ihmiselle hyötyä: perustulo. On sen aika.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Omanlainen oma aika

Viisas Maaret Kallio kirjoitti viime torstain Hesarissa viisaasti siitä, että hyvä vanhemmuus vaatii omien rajojensa tunnistamista ja omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista. Uhrautuvan vanhemmuuden ihanne on todellakin haitallinen kaikille osapuolille. 

Yksi kohta Kallion tekstissä kuitenkin särähti silmään: "Someen katoaminen, alkoholin kittailu tai suklaalevyn lohtusyönti eivät ole hyvinvoinnin hoitamista vaan ahdistuksen nielemistä."

Alkoholi ja sokeri ovat epäterveellisiä etenkin jos niitä kuluttaa holtittomasti. Someakin voi varmasti käyttää liikaa ja siitä voi tulla ongelma. Oikeastaan mikä tahansa voi olla merkki ahdistuksesta - vaikka pakonomainen tarve liikkua. 

Särähdys johtui enimmäkseen siitä, että se toi mieleeni ongelman, jonka olen huomannut äitinä monesti ennenkin: hyvinvoinnin keinoja arvotetaan. Ei oteta huomioon, että ihmiset ovat erilaisia ja saavat hyvää oloa varsin erilaisista asioista. Neuvolassa kysytään, olenko ehtinyt harrastaa liikuntaa, mutta ei koskaan niistä asioista, jotka ovat minulle oikeasti tärkeitä, joiden ansiosta jaksan oikeasti näitä pikkulapsen äidin vuosia. 

Sillä vaikka minä liikkuisin tuntikausia päivässä tai viikossa, se auttaisi jaksamisessani vain vähän. En ole niitä ihmisiä, jotka saavuttavat liikkumisella erityisen hyvän olon, niin hienoa ja sopivaa kuin se olisikin. Fyysistä hyvinvointiani se ehkä lisäisi, mutta henkinen hyvinvointi on vähintään yhtä tärkeää. Kallio neuvoo kysymään, mitä merkitsen itselleni. Vastaus ei ole ainakaan, että merkitsen itselleni treenattua kroppaa tai harvinaisen kovaa kestävyyttä. 

Minulle esimerkiksi juuri some on hyvin tärkeä asia, koska haluan pitää yhteyttä ystäviini, jotka asuvat eri puolilla maata ja maailmaa tai elävät minun tapaani elämäntilannetta, jossa on mahdollisuus nähdä vain harvoin. Olen saanut somesta valtavasti iloa, tietoa ja tukea, välillä myös tarpeellista perspektiiviä. 

Olen sanonut neuvolassa, että en juurikaan harrasta liikuntaa, vaan käytän äärimmäisen rajoitetun ns. oman aikani itselleni tärkeisiin asioihin. Se on johtanut hyvään keskusteluun siitä, mikä on minulle tärkeää ja onko siihen aikaa. Toivottavasti seuraavan äidin kohdalla kysymys on jo muotoiltu toisin.