perjantai 3. joulukuuta 2010

puheeni Tampereen vammaisneuvoston seminaarissa tänään

Hyvät kuulijat,

toivotan teille kaikille erinomaista kansainvälistä vammaisten oikeuksien päivää. Tällainen seminaari on oivallinen tapa juhistaa tätä teemapäivää. Tänään esteettömyys tulee tutuksi yhä useammalle siitä kiinnostuneelle. On hyvä, että voimme kokoontua pohtimaan esteettömyyden konkreettista toteuttamista yhdessä. Väistämättä tulee kuitenkin mieleen, miten aiheesta saisi tiedotettua myös niille, joita aihe ei niin kiinnosta. Esteettömyys on kuitenkin kaikkien asia.

Yksi tapa tehdä esteettömyyden merkitys näkyväksi olisi aina kolmas joulukuuta sulkea kaikki paikat, jotka ovat esteellisiä. Monet ihmiset eivät silloin pääsisi työpaikoilleen, harrastuksiinsa, pankkeihinsa, kyläilemään ja niin edelleen. Se tuntuisi varmasti ainakin mielivaltaiselta: miksi tähän on suunniteltu luiska, mutta tuohon ei? Se on minun kokemukseni pyörätuolin käyttäjänä lähes päivittäin.

Vammaispolitiikan historiaan liittyvät hyvin vahvasti hyväntekeväisyys ja hyvä tahto. Niitä on ilmassa täällä Tampereellakin. Se ei perustu tietoon, vaan valitettavasti aika usein stereotyyppisiin käsityksiin siitä, millaista vammaisen elämä on. Ihmiset haluavat auttaa heikoimpia. Kun ne heikot haluavatkin lisää, aletaan syyttää niitä kiittämättömiksi ja kohtuuttomiksi. Terveyskeskuksen esteettömyydelle nyökytellään, mutta kun vammaiset haluavat päästä yökerhoonkin, kauhistellaan, eikö mitään riitä. Hyvän tahdon kantomatkan määrittelee aina joku muu kuin sen kohde.

YK:n jäsenmaat hyväksyivät vuonna 2007 sopimuksen vammaisten ihmisten ihmisoikeuksista. Se edustaa uudenlaista vammaispolitiikkaa. Sen tavoitteena on täydellinen yhdenvertaisuus vammaisten ja muiden ihmisten välillä. Sopimus määrittelee esteettömyyden ihmisoikeudeksi, joka on luovuttamaton ja pätee kaikkiin elämän osa-alueisiin. Sitä on edistettävä suunnitelmallisesti toimenpiteillä, jotka perustuvat tietoon. Sen toteutuminen edellyttää poliittista tahtoa, joka näkyy poliittisissa ohjelmissa, talousarvioissa ja toimintasuunnitelmissa. Kaupunkiorganisaatiossa, esimerkiksi Tampereella, sen täytyy näkyä kaikilla toimialoilla. Se edellyttää laajaa yhteistyötä yksityisen, julkisen ja kolmannen sektorin välillä.

Ihmisoikeussopimuksen yksi keskeinen viesti on vammaisten osallisuus. Ei mitään meistä ilman meitä. Esteettömyyden kohdalla tämä vammaisliikkeen hieno slogan tarkoittaa, ettei mikään ratkaisu ole hyvä ennen kuin käyttäjät ovat todenneet sen käytännössä hyväksi. On kaikkien etu, että vammaisten ihmisten omakohtaiseen kokemukseen perustuva asiantuntemus kohtaa suunnittelijoiden ja toteuttajien ammattitaidon.

Tampere haluaa olla edelläkävijä. Esteettömyyden osalta on otettu tavoitteeksi, että pyritään olemaan esteettömämpi kuin Turku. Turulla on hienot suunnitelmat, joten niiden tasolla sitä voi olla vaikea ohittaa. Me voimme kuitenkin saavuttaa edelläkävijän aseman toteuttamalla suunnitelmamme nopeasti ja laadukkaasti.

Antoisaa seminaaria kaikille!