Lupa nauttia

Puheenvuoro, jonka olisin pitänyt Suomen seksologisen seuran kevätseminaarissa 25.4.2014, ellei luiska taloon olisi ollut hengenvaarallisen jyrkkä

Meitä vammaisia ihmisiä on yritetty tehdä tavallisiksi kautta aikojen. Itsekin olen syntymästäni asti ollut kaikenlaisten toimenpiteiden kohteena. Minua on yritetty pakottaa kävelemään, vaikka se oli kaikin puolin vaikeaa tai oikeastaan mahdotonta. Pyörätuolista ei saisi nauttia, vaikka sen ansiosta voin liikua sujuvasti, nopeasti ja vapaasti. Minut on opetettu häpeämään sitä, että konttaan, vaikka se on minulle kaikkein luontevin liikuntamuoto. Syyksi tähän on kerrottu, että ihmisen kuuluu kävellä, se on normaalia. Olen kai epäonnistunut vammainen, kun en yhtään sure kaikkea mitä en osaa ja voi. 

Normiajattelu vaivaa meitä laajemminkin. Vähän aikaa sitten näin proteesimainoksen, jossa sporttinen mieshenkilö pelasi onnellisena amerikkalaista jalkapalloa proteesinsa ansiosta. On siis oikein tarjota ihmiselle proteesi, että hän voisi tehdä yleisesti hyväksyttyjä asioita. Mutta entä jos sen proteesin haluaisikin siksi, että haluaa vapauttaa minkkejä turkistarhalta? 

Vammaisten seksuaalioikeudet on alettu ottaa entistä paremmin huomioon. Ei voi sanoa, että nykytaso on riittävä, mutta suunta on selvästi parempi. Silti tätäkin keskustelua vaivaa tietty normatiivisuus. Tulee joskus sellainen olo, että seksuaalioikeudet ollaan valmiit turvaamaan vain sellaiselle vammaiselle ihmiselle, joka haluaa harrastaa seksiä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa saadakseen kaksi lasta ja elääkseen kivan keskiluokkaista elämää. Me kaikki tiedämme, että todelliset tarpeet ovat paljon tätä moninaisemmat. 

Ihan normiasioiden saavuttaminen on monelle vammaiselle vaikeampaa kuin ei-vammaisille. Tähän on monia syitä, joista isoimpia ovat asenteet. Vammaiset nähdään edelleen yleisesti epäseksuaalisina. Siksi seksuaalisuuden toteuttamiseen tarvittavia apuvälineitä ja apua ei ole aina riittävästi saatavilla. Tiedän tapauksia, joissa seksuaalinen toiminta on suorastaan kielletty esimerkiksi asumispalveluyksikössä. 

Vielä hankalampaa on, jos haluaa jotain epäsovinnaisempaa. Joku voi ihmetellä, mikä minun kaltaiseni avioliitossa elävä ydinperheen äiti on puhumaan epäsovinnaisista valinnoista. Silti esimerkki löytyy ihan omasta naamastani. Jos olisin ollut esimerkiksi vanhempieni avun armoilla, kuten liian monet ovat, en olisi voinut hankkia tällaista, koska he eivät olisi suostuneet kyyditsemään ja avustamaan minua lävistysliikkeeseen. Minun identiteettini kannalta kyse on isosta asiasta, vaikka sitä ei ehkä ulkopuolinen helposti tajua. 

Edelleen on työtä siinä, että vammaisia ihmisiä kohdeltaisiin arvostettaisiin juuri sellaisina kuin me olemme. Seuraava vaihe tässä työssä voisi olla normeista irtautuminen.