Ei liian pientä ongelmaa

Auttavien puhelinten päällikkö Tatjana Pajamäen blogiteksti MLL:n sivuilla toi mieleeni ihanan mummoni. Hän oli hyvin kiltti ihminen. Mummo täytti oman lautasensa vasta kun kaikki muut olivat varmasti saaneet riitävästi. Hän ei koskaan halunnut vaivata ketään omilla ongelmillaan. Hän ei ollut katkera marttyyri, vaan epäitsekäs ja ehkä vähän liian varovainen. Tällainen asenne ei ole lainkaan harvinainen. Pajamäen tekstistä ilmenee, että jopa lapset pohtivat, vievätkö he kenties aikaa sellaisilta, joilla on pahempia ongelmia. He pyytelevät anteeksi aiheuttamaansa vaivaa, vaikka palvelu on juuri heitä varten. 

Lapset ja nuoret eivät elä kuplassa yhteiskunnan ulkopuolella. Aikuisten puhe resurssien riittämättömyydestä päätyy tavalla tai toisella heidänkin tietoisuuteensa. Näinä aikoina sitä riittää. Koulussa ei voi olla törmäämättä säästöihin: opettajien lomautukset, oppimateriaalien karsiminen ja muu sellainen näkyy jokaiselle oppilaalle. Tuttu opettaja kertoi, että heidän koulussaan ei edes kerrota oppilaille kuraattorista ja koulupsykologista, etteivät he erehtyisi hakeutumaan näihin palveluihin. 

Omien ongelmiensa vakavuutta on vaikea arvioida. Epämääräinen tunne siitä, ettei kaikki ole kunnossa, on hankala jäsennellä oireiden määrittelyksi ja avunpyynnöksi. Aina löytyy joku, jolla asiat ovat vielä heikommin. Ennaltaehkäisevät palvelut - etsivästä työstä puhumattakaan - on karsittu säästöjen nimissä minimiin, jos niitä enää 1990-luvun laman jäljiltä on ollutkaan. Tämä ei ole mikään salaisuus, vaan kaikki tiedotusvälineet kertovat siitä. Kiltti kansalainen ajattelee, ettei hänen vähäiseltä tuntuvat ongelmansa riitä avun saamiseen. 

Samaan aikaan puhutaan paljon ennaltaehkäisevien palvelujen ja varhaisen puuttumisen merkityksestä. Tiedetään hyvin, että suurta osaa ongelmista voidaan ehkäistä. Tämä olisi sekä taloudellisesti että inhimillisesti paras ratkaisu. Tiedetään myös, että jo huomatuksi ja kuulluksi tuleminen auttaa moneen vaivaan. 

Ennaltaehkäisyyn panostaminen vaatisi rahoitusta, johon ei tunnu olevan varaa, koska vakaviksi käyneisiin ongelmiin puuttumista ei voi kertaheitolla lopettaa. Sitäkin on yritetty, osin katastrofaalisin seurauksin. Toinen syy muutosten hitauteen on, että aina joku haluaa pitää kiinni vanhasta mallista. Päättäjien olisi viisainta katsoa pidemmälle kuin vuoden tai vaalikauden päähän ja tehdä sellaisiakin ratkaisuja, jotka aluksi herättävät muutosvastarintaa. 

Aina ei kiikasta siitä, että palveluja ja tukea ei olisi. Ihmiset eivät vain aina tajua hakea niitä, koska eivät tiedä olevansa oikeutettuja niihin. Tämä ei ole vain yksittäisten ihmisten tragedia, vaan yhteiskunnallinen ongelma. Ongelmat, joihin ei haeta apua, tapaavat kasvaa niin suuriksi, että tarvitaan järeitä konsteja niiden ratkaisemiseksi. Jos niitä ylipäätään enää voi ratkaista. 

On tietysti vastuullista tiedostaa, etteivät valtion ja kuntien rahat riitä kaikkeen. Vielä vastuullisempaa olisi lopettaa paniikin lietsominen ja huolehtia, että apua saa heti kun sitä tarvitsee tai mieluummin vähän ennen.