Sain graduni valmiiksi viikonloppuna. Jos hyvin käy, se hyväksytään ja minusta tulee vihdoin keväällä teologian maisteri. Kaikkien näiden pyrkimis- ja opiskeluvuosien jälkeen tätä on vielä vaikea täysin ymmärtää, mutta toisaalta gradu ei tullut valmiiksi yhtään liian aikaisin. Toisen lapseni laskettu aika oli viime viikon torstaina. Olen kerran yrittänyt tehdä gradua pientä vauvaa hoitaessani, eikä se ollut lainkaan hyvä ajatus.
Gradua kirjoittaessani seurasin ajankohtaista keskustelua, kuten aina, vaikka sen kommentointiin ei jäänytkään aikaa. Aika paljon on puhuttu opintojen ja työelämän suhteesta. Monet ovat huolestuneet tai pettyneet, koska akateeminen koulutus ei ole riittävän työelämälähtöistä. Aina ei ole ihan selvinnyt, mitä työelämälähtöisyydellä tarkoitetaan, mutta sen vastakohdaksi on useimmiten määritelty teoreettisuus.
Itselleni kävi päinvastoin: suurin pettymykseni opetustarjonnassa oli juuri teoreettisuuden puute. Pääaineeni on kirkkohistoria, joka on hyvinkin paperinmakuinen aine. Opintosuuntausta valitessani tiesin, että yleinen linja tarkoittaisi heittäytymistä epämääräisyyteen vailla tietoa suorasta uraputkesta. Ajattelin, että saan tämän valinnan tehdä ihan vapaasti. Voisin sitten syyttää vain itseäni vääristä valinnoista.
Mutta tiedekunta suojeli minua tehokkaasti näiltä vääriltä valinnoilta. Historiantutkimuksen teoriaa, jonka luulisi olevan koko jutun pihvi, oli tarjolla kymmenen opintopisteen edestä. Sekin suoritettiin paljon parjatussa muodossa, kirjatenttinä. Itselläni ei tosin ole mitään kirjatenttejä vastaan, mutta tiedän olevani siinä suhteessa hyvin pienessä vähemmistössä. Metodikurssilla vierailtiin arkistossa ja kerrottiin erilaisista arkistoista, mutta mitään systemaattista opetusta arkistomateriaalin käytöstä ei annettu missään vaiheessa. Graduseminaarissa todettiin useamman kerran, että opintojen aikana ei ole annettu riittävästi tietoa historiantutkimuksen teoriasta.
Pakollisia työelämävalmiuksiin tähtääviä opintoja sen sijaan oli enemmän kuin tarpeeksi. Tiedekunta halusi kuulemma varmistaa työllistymisemme. Näitä työelämään valmistavia tunteja varten minun ja monen muun työssäkäyvän opiskelijan piti ottaa vapaata töistä. Opinnot sisälsivät sellaisia asioita kuin työhakemuksen kirjoittaminen, esityslistan kokoaminen ja niin edelleen. Sisällöt tuntuivat lähinnä hakuammunnalta, jolla lievitettiin paniikkia pelosta, ettemme työllisty. Mitään yksilöllistä palautetta ei kuitenkaan ehditty antaa. Jos olisi halunnut uraneuvontaa juuri itselleen sopivaan tilanteeseen, olisi kuulemma pitänyt mennä erilliseen neuvontaan. Kurssien lisäksi piti suorittaa kahden kuukauden työharjoittelu, siis tehdä ilmaista työtä, eikä sen tarvinnut liittyä millään tavalla opiskeltavaan alaan. Varmasti tämä kurssi ja harjoittelu oli hyvä sellaiselle, jolla ei ole työkokemusta, mutta on liiottelua tehdä se pakolliseksi aivan kaikille.
Tämän jälkeen jäin miettimään, eikö edes teologinen tiedekunta arvosta perustehtäväänsä, tiedettä. Eikö se usko, että tieteellistä ajattelua voi soveltaa monessa työssä, monella alalla? Entä, jos olisin halunnut suunnata tutkijan uralla? Näillä eväillä en ehkä ole kovin vahvoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti