Tuhannen oppilaan idylli?

Nuorisotutkimus on julkaissut näkemyksensä Kauhajoen koulusurmasta samaan henkeen kuin aikanaan Jokelan koulusurmasta. Vain hetki sitten Sisäministeriö julkaisi omat päätelmänsä tapahtuneesta. Traagiset tapahtumat otetaan haltuun kohtuuttoman hätäisesti erilaisilla työryhmillä ja hankkeilla. Hädän hetkellä tarvitaan selityksiä ja suosituksia paniikkia lieventämään. Ne rauhoittavat samaan tapaan kuin äidin vakuuttelut siitä, ettei meille tule tulipaloa niinkuin naapuriin, koska meillä on koira, joka huomaa tulen ennen kuin se ehtii levitä.

Nuorisotutkijat nostavat jälleen kerran esiin huolensa siitä, että nykyään on niin suuria kouluja. Pienemmissä kouluissa on onnellisempaa, koska aikuiset ovat lähempänä oppilaita. Luulisi, että tässäkin maassa on eletty kaupunkimaisissa olosuhteissa jo niin kauan, että tästä myytistä olisi vihdoin luovuttu. Pahimmillaan isojen koulujen demonisointi johtaa siihen, että pieniltä kouluilta ei edellytetä itsetutkiskelua ja kehittymistä. Jos lähdetään siitä, että pienissä kouluissa on automaattisesti kaikki hyvin, ollaan vaarallisella tiellä. Eivät koulusurmatkaan tapahtuneet missään jättikouluissa.

Pienissäkin kouluissa voi olla ylisuuria opetusryhmiä, huono ilmapiiri ja liian vähän resursseja. Isossa koulussa voi olla jopa helpompi saada kavereita, koska suuressa joukossa on todennäköisemmin monenlaisia ihmisiä. Jos yhteisöllisyys perustuu vaihtoehdottomuuteen, se ei ole kovin hyvää yhteisöllisyyttä.

Pienissäkään kouluissa ei nykyään ole riittävästi henkilökuntaa. Päinvastoin. Ei ole harvinaista, että yhden pienen koulun opettajan oletetaan olevan yhtä aikaa opettaja, kuraattori, hallintosihteeri ja erityisopettaja. Ei silloin jää aikaa tutustua oppilaisiin kokonaisina yksilöinä, vaikka tietäisi niidenkin nimet, joita ei itse opeta. Toisaalta suurissa kouluissa saattaa olla toimiva oppilashuoltoryhmä, osaamista opiskelijoiden ja henkilökunnan jaksamisen tukemiseen. Yhtä hyvin suuressa kuin pienessä koulussa täytyy erikseen suunnitella, miten huolehditaan siitä, että jokainen tulee huomioiduksi. Olennaista ei ole se, montako oppilasta koulussa on yhteensä vaan se, onko kohtaaminen mahdollista.

Uusi Lasten ja nuorten palvelujen lautakunta aloitti työnsä toissapäivänä. Kärsin identiteettikriisistä. Terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunnan entisenä varsinaisena ja nykyisenä varajäsenenä huomasin ajattelevani asioita vielä työikäisten kannalta. Esimerkiksi tieto lasten huostaanottojen lisääntymisestä sai minut ajattelemaan, kuinka suuri vaje aikuissosiaalityössä on tällä hetkellä. 

Lasten huostaanottojen määrä on kasvanut huimasti viimeisten parin vuoden aikana. Se on kaikilla tavoilla ikävää. Menojen lisääntymistä ei silti selitä vain tapausten määrän kasvu, vaan myös se, että yhä harvemmat lapset voidaan sijoittaa perheisiin. Kun perheitä viimeksi haettiin, niitä ei ilmoittautunut yhtään. Lienee turha todeta, ettei tämä ole hyvä suunta. 

Tärkeintä olisi tietysti, että lasten huostaanotot voisi ehkäistä ennen kuin niitä tarvitsee tehdä. On ihmisiä, joiden mielestä tähän päästäisiin sillä, että kiellettäisiin vanhemmuus niin sanotuilta huonoilta vanhemmilta. Joidenkin mielestä ratkaisu olisi tiukka sosiaalinen kontrolli, jota he kutsuvat yhteisöllisyydeksi. Minulle yhteisöllisyys tarkoittaa jotain muuta: omaehtoista yhdessä elämistä, joka tarjoaa tukea vaikeinakin aikoina. Ammattilaisten puoleen kääntyminen ei ole yhteisöllisyyden vastakohta. Niin sanotut tavalliset ihmiset eivät välttämättä pysty kaikissa tilanteissa antamaan sellaista tukea, joka todella helpottaa Hyvää tarkoittavien sukulaisten, naapurien ynnä muiden Tukipalvelut voivat ehkäistä koko yhteisön musertumisen ongelmien alle. Tärkeintä on olla ajoissa, etteivät ongelmat pääse kärjistymään. Tai jos pääsevät, puuttua niihin oikeilla, harkituilla tavoilla. 

Kokouksesta jäi mieleen myös se, että saksa on englannin jälkeen suosituin pitkä kieli kolmasluokkalaisten keskuudessa. Pidän sitä hämmästyttävänä. Mutta ehkä en ole täysin perillä siitä, mihin kaikkeen voisin kohtuullista saksantaitoani käyttää. 

Olla terve, voida hyvin

Eilen olin väsyneempi kuin aikoihin, mutta innoissani. Julkaistiin pitkään odottamani Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimus. Seminaarissa oli paljon enemmän ihmisiä kuin saliin olisi mukavasti mahtunut. Paikalla olivat kaikki alan avainhenkilöt ja monia muita. Iloani ei hälventänyt edes huono omatunto siitä, että minulla ei ole liikuntaharrastusta, vaikka opiskelijalla pitäisi olla.

Nyt tiedän, että ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveyskäyttäytymisessä on jonkin verran enemmän riskejä kuin yliopisto-opiskelijoiden. Ammattikorkeakouluopiskelijat käyttävät enemmän alkoholia, syövät epäterveellisemmin, liikkuvat vähemmän ja ovat useammin ylipainoisia.  Tämä kaikki ja puutteelliset opiskeluterveydenhuollon palvelut eivät ole ollenkaan hyvä yhdistelmä. 

Seminaarissa esiteltiin YHTS:n kokemuksia sähköisten terveyspalvelujen käytöstä. Niitä käytetään nykyään paljon. Toisin kuin verkkoviestintää demonisoiva yleinen mielipide tuntuu olettavan, sähköinen yhteydenpito opiskelijioden ja terveydenhuoltohenkilökunnan välillä on molempien osapuolten mielestä tarpeellinen työkalu. Sähköisen viestinnän mahdollisuus näyttää madaltavan vastaanotolle tulemisen kynnystä. 

Terveys ja hyvinvointi ymmärretään ainakin eilisen seminaarin perusteella synonyymeiksi. Niillä on epäilemättä olennainen yhteys etenkin, kun terveys on ymmärretty laajaksi fyysis-psyykkis-sosiaaliseksi kokonaisuudeksi. Niputuksessa on kuitenkin se riski, että vedetään hätäisiä johtopäätöksiä ihmisten hyvinvoinnista yksittäisten terveyteen liittyvien faktojen perusteella. Esimerkiksi ylipaino epäilemättä on terveysriski, mutta yksittäinen lihava ihminen saattaa silti voida hyvin. Hyvää tarkoittavat kehotukset muuttaa elämäntapoja saattavat ahdistaa niin paljon, että terveyskin menee, hyvinvoinnista puhumattakaan.  Yhtä lailla tilastollisesti terve ihminen saattaa voida huonosti. 

Löysin tänään kotitaloni alakerrasta kuntosalin. Taidan aloittaa liikuntaharrastuksen.

Kela-maksu

Kansalainen lähetti sähköpostia Kela-maksun poistamisesta. Hän kysyi, mitä mieltä vihreät ovat tästä vääryydestä. Häntä kiinnosti myös, mitä mieltä minä olen.

Vihreiden kanta lienee tullut selväksi, jos on lukenut uutisia loppuviikon aikana. Tarja Cronberg on suhtautunut poistoon kriittisesti, samoin Anni Sinnemäki. Niin minäkin. Jos kysymys olisi pelkästään siitä, että työn verotusta kevennetään ja perusturvan aletaan rahoittaa haittaveroilla, olisin hyvin tyytyväinen. Sellainen politiikka olisi järkevää. Nyt kuitenkin Kela-maksun poistaminen tarkoittaa Tel-maksun nostamista. Rahat, joilla pitäisi turvata kaikkein vähäosaisimpien palvelut, menevät nyt ansiosidonnaisiin. Tel-maksua epäilemättä pitikin eläkesuman kynnyksellä nostaa, mutta sitä ei saisi tehdä perusturvan kustannuksella.

Hesaria myöten on päivitelty Kela-maksun jättämän rahoitusvajeen suuruutta. Suuri summa se onkin. Mutta ei se mahdoton raha ole. Eniten Kela-maksun poistamisessa harmittaa se, että Katainen ei ole esittänyt puheenvuoroja, joissa hän lupaisi Kelalle rahat lakisääteisten tehtäviensä toteuttamiseen.

Perusturvan tulevaisuus ei muutenkaan näytä hyvältä, kiitos kaikkivaltiaiden työmarkkinaosapuolten. Koska Timo Riitamaa on jo kirjoittanut aiheesta varsin hyvän tekstin, minun ei tarvitse. Tämän jälkeen minun on taas vähän vaikeampi uskoa, että vasemmisto olisi oikeasti kaikkein heikoimpien puolella. Oikeisto, joka moittii köyhiä kateellisiksi, taas on lapsellisen kateellinen köyhille. Ehkä oma kiva ei sitten tunnu niin kivalta, jos ei voi olla varma, että jollakin on paljon vähemmän kivaa.

häkit

Euroopan neuvosto on todennut, että Pitkänniemen sairaalassa käytetään liikaa epäinhimillistä eristystä ja päästetään potilaat ulkoilemaan liian harvoin. Samassa jutussa kerrotaan, että myös vankiloissa on merkittäviä puutteita. Jo pari vuotta sitten puututtiin vammaisten laitosasumisen ongelmiin.

On aina terveellistä, että kansainvälinen taho ottaa kantaa suomalaiseen laitoskulttuuriin. Meillä laitokset ovat tabu, joiden olosuhteista ei käydä kriittistä keskustelua. Suomalaisissa laitoksissa on suomalaisten mielestä hyvä olla, joten niistä ei tarvitse keskustella. Sillä lailla loukattaisiin laitoksissa töissä olevia ihmisiä, jotka tekevät raskasta työtä. Ollaan sitä mieltä, että laitos on oikea paikka, jos ihmisellä on ongelma.

Vaikka laitoksiin suhtaudutaan vähintään hiljaisen hyväksyvästi, kukaan ei haluaisi asua sellaisessa. Harvemmat edes vierailla. Laitokset pelottavat, koska niissä menettää itsemääräämisoikeutensa, vapautensa. Laitoksissa asuvia tai asuneita pidetään epäilyttävinä. Tästä tuli mieleeni Markku Soikkelin puhe kunnon ihmisten suojelemisesta pahoilta ihmisiltä ja toisaalta eilen Opetusministeriössä käymäni keskustelu nuorten leimaamisesta. Laitosten huonotkin olosuhteet ollaan valmiita hyväksymään, koska heidän eristämisensä koetaan välttämättömäksi niiden kannalta, jotka katsotaan arvollisiksi täysipainoiseen elämään. Suljettujen paikkojen ansiosta on mahdollista olla pohtimatta parempia, mutta työläämpiä ratkaisuja.

En väitä, että laitosten henkilökunta ei tekisi raskasta työtä. Ja hyvin tekevätkin. Arvosteluni kohdistuu järjestelmään. Se voisi olla parempi henkilökunnallekin.

alalle soveltumattomat

Luulisi, että kaltaiseni aktiivinen henkilö ymmärtäisi, etteivät kaikki rakennukset ole esteettömiä. Vaikka olen juuri kirjoittanut oppaan ammattikorkeakouluopiskelijakuntien esteettömyystyön tueksi, petyin syvästi ja katkerasti, kun Metropolian Tukholmankadun talo olikin lähes käyttökelvoton. Ilmeisesti vammaiset ihmiset halutaan jatkossakin pitää erossa sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista.

Päihdeopetuksen kehittämispäivät olivat mielenkiintoiset, etenkin eilinen. Markku Soikkeli THL:stä vahvisti ajatuksia, joita mieleeni on tullut viimeaikaisesta keskustelusta syrjäytymisestä. On ristiriitaista, että Suomessa puhutaan osallistavasta, asiakaslähtöisestä päihdetyöstä, mutta samaan aikaan tehdään politiikkaa, jolla suojellaan yhtä ihmisryhmää toisilta.

Ammattikorkeakouluissa mietitään, miten alalle soveltumattomat saadaan pois koulutusohjelmista, jotka ovat päässeet opiskelemaan alaa, jossa ollaan tekemissä ihmisten kanssa. Soikkeli muistutti aivan oikein, että "alalle soveltumaton" on määritelty melkoisen epäselvästi. Miksei ihmisille, joilla on mielenterveys- tai päihdeongelmia, ei tarjota tukea?

Samaan aikaan, kun ei-toivottuja henkilöitä tuupataan kaikin voimin ulos kouluista lyömällä heihin leimoja, pakkohakua pidetään keskeisenä syrjäytymistä ehkäisevänä järjestelynä. Syrjäytyykö ihminen vähemmän, jos hän on kerran päässyt oppilaitokseen ja eristetään muista vasta sitten?

uhrit

Viimekautinen Terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunta eli tetola kokoontui vielä kerran ennen kuin uusi aloittaa. Hyväksyimme muun muassa talouden vuosisuunnitelman ja pari palvelusopimusta tälle vuodelle. 

Yksi kokouksen kiinnostavimmista anneista oli jaettu pöydälle. Julkisuudessakin paljon puhutuista vammaispalveluilain mukaisista kuljetuspalveluun liittyvistä tutun taksin käyttöoikeuksista on tehty selvitys. Tilannehan on, että tutun taksin käyttöön oikeuttavia päätöksiä on tarkistettu, eivätkä kaikki asiakkaat ole olleet tyytyväisiä oikeuden menettämiseen. Tarkalleen ottaen 17 prosenttia niistä, joiden päätöstä on tarkistettu, ei olisi halunnut luopua tutun taksin käytöstä. 

Olin raportista iloinen. Palveluista, niiden muutoksista ja käyttäjien kokemuksista pitäisi tehdä nykyistä enemmän raportteja ja selvityksiä. Kuulostan varmaan kuivalta byrokraatilta, mutta tilastot oikeasti auttavat viisaiden päätösten tekemisessä. Raporttia silmäiltyäni olen kyllä edelleen sitä mieltä, että tässä kohdassa päätösten tarkistaminen on ollut vammaisten ihmisten kiusaamista, kuten kuljetuspalveluihin liittyvien ohjeiden tulkinnan jatkuva muuttuminen muutenkin. Hyvä sentään, että 65 prosenttia eli enemmistö niistä, joiden päätöstä oli tarkistettu, sai pitää tutun taksin käyttöluvan. 

Hesari kertoi tänään, että Espoossa ei ole yhtään lääkäriä ammatillisen toisen asteen ja ammattikorkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuollossa. Suositusten mukaan Espoon 12 000 opiskelijaa kohti pitäisi olla ainakin 4 kokopäiväistä lääkäriä. Hesarin pääkirjoituksen loppukaneetissa todetaan, että opiskeluterveydenhuolto on kuntien hyväntahtoisuuden varassa. Ihan kuin ne kunnat, jotka noudattavat velvoitteitaan järjestää opiskeluterveydenhuolto, olisivat jotenkin erityisen huolettomia. Osuvampaa olisi todeta, että opiskelijat ovat kuntien vastuuttomuuden uhreja.