Uusi Lasten ja nuorten palvelujen lautakunta aloitti työnsä toissapäivänä. Kärsin identiteettikriisistä. Terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunnan entisenä varsinaisena ja nykyisenä varajäsenenä huomasin ajattelevani asioita vielä työikäisten kannalta. Esimerkiksi tieto lasten huostaanottojen lisääntymisestä sai minut ajattelemaan, kuinka suuri vaje aikuissosiaalityössä on tällä hetkellä. 

Lasten huostaanottojen määrä on kasvanut huimasti viimeisten parin vuoden aikana. Se on kaikilla tavoilla ikävää. Menojen lisääntymistä ei silti selitä vain tapausten määrän kasvu, vaan myös se, että yhä harvemmat lapset voidaan sijoittaa perheisiin. Kun perheitä viimeksi haettiin, niitä ei ilmoittautunut yhtään. Lienee turha todeta, ettei tämä ole hyvä suunta. 

Tärkeintä olisi tietysti, että lasten huostaanotot voisi ehkäistä ennen kuin niitä tarvitsee tehdä. On ihmisiä, joiden mielestä tähän päästäisiin sillä, että kiellettäisiin vanhemmuus niin sanotuilta huonoilta vanhemmilta. Joidenkin mielestä ratkaisu olisi tiukka sosiaalinen kontrolli, jota he kutsuvat yhteisöllisyydeksi. Minulle yhteisöllisyys tarkoittaa jotain muuta: omaehtoista yhdessä elämistä, joka tarjoaa tukea vaikeinakin aikoina. Ammattilaisten puoleen kääntyminen ei ole yhteisöllisyyden vastakohta. Niin sanotut tavalliset ihmiset eivät välttämättä pysty kaikissa tilanteissa antamaan sellaista tukea, joka todella helpottaa Hyvää tarkoittavien sukulaisten, naapurien ynnä muiden Tukipalvelut voivat ehkäistä koko yhteisön musertumisen ongelmien alle. Tärkeintä on olla ajoissa, etteivät ongelmat pääse kärjistymään. Tai jos pääsevät, puuttua niihin oikeilla, harkituilla tavoilla. 

Kokouksesta jäi mieleen myös se, että saksa on englannin jälkeen suosituin pitkä kieli kolmasluokkalaisten keskuudessa. Pidän sitä hämmästyttävänä. Mutta ehkä en ole täysin perillä siitä, mihin kaikkeen voisin kohtuullista saksantaitoani käyttää.