haave prinssistä

Liettuassa ei saa esittää satua, jossa kaksi prinssiä rakastuu toisiinsa. En kannata innokkaasti monarkioita. Minusta on parempi, että johtaja valitaan demokraattisesti. Jos halutaan ihmisiä, joiden elämää seurata lehdissä ja joita arvostaa, eivätköhän Big Brother -julkkikset hoida tehtävän halvemmalla kuin massiivinen kuningashuone. Liettuan tapaus kuitenkin pysäytti. Mitä, jos oikeat prinssit rakastuisivat toisiinsa? Kuin väkisin mieleeni hiipi haave suomalaisesta prinssistä, joka löytäisi elämänsä rakkauden esimerkiksi Englannin Harrysta.

Yksi kruununperillisten tärkeimmistä tehtävistä on kuninkaallisen suvun jatkaminen. Koko kansa osallistui keskusteluun siitä, millä tavalla lapsi hankittaisiin. Itse kannattaisin adoptiota, joka silloin olisi lainkin mukaan mahdollista miesparille. Mikä tuhkimotarina se olisikaan: kuka tahansa kenialainen katulapsi voisi päästä Suomeen prinssiksi tai prinsessaksi.

Kuninkaallisia arvostetaan siksi, että he ovat kuninkaallisia. Niinpä prinssipariskuntakin pääsisi valtiovierailulle todennäköisesti konservtiivisempiinkin maihin. Valtiovierailemalla prinssit auttaisivat paikallisia seksuaalisia vähemmistöjä. Itsestään selvään arvostukseen liittyy myös kaikenlainen turisti- ja muu krääsä, jota kuninkaallisten kuvat koristavat. Alettaisiinko homoseksuaalisuuteen suhtautua ainakin Suomessa luontevasti, jos prinssipariin törmäisi jatkuvasti?

Ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuolto on tänään kiitettävästi esillä verkkotiedotusvälineissä.

Taloussanomat uutisoi sekä YTHS:n avaamisen mahdollisuuksista että opiskeluterveydenhuoltoon käytetyistä varoista.

Aamulehti kertoo tiivistetysti opiskeluterveydenhuollon kustannuksista. Uutiskynnyksen ylittämistä on varmasti edesauttanut se, että Tampere on opiskeluterveydenhuollon mallikunta. Meillä on keskitetty opiskeluterveydenhuolto, jonka henkilökunta keskittyy vain opiskelijoihin. Se sijaitsee hyvällä paikalla Tullintorin vieressä. Opiskelijoiden mielipiteistä ollaan järjestelmällisesti kiinnostuneita ja ne otetaan tosissaan.

Ei silti pidä luulla, että Tampereella tilanne olisi täydellinen. Tamperelaiset ammattikorkeakouluopiskelijat eivät saa suun terveydenhuoltoa eivätkä mielenterveyspalveluita, vaikka ne suositusten mukaan kuuluvat opiskeluterveydenhuoltoon.

Viime perjantaina ilmestyneessä Vihreässä langassa on myös kolumni ammattikorkeakouluterveydenhuollosta. Valitettavasti lehti ei ole julkaissut sitä nettisivuillaan. Onneksi Langan voi ostaa R-kioskilta tai napata jostain tapahtumasta, jossa Vihreät ovat mukana.

Kävin lomalla Pariisissa. Se on kaikkea muuta kuin esteetön kohde. En suosittele etenkään lentokenttää kenellekään.

Silti mietin, kuten aina ulkomailla, voisiko sinne muuttaa. Tässäkin tapauksessa päädyin poliittisista syistä kielteiseen vastaukseen. Ranskassa suhtaudutaan liian hysteerisesti uskontoon. Huntujen ja muiden uskonnollisten symboleiden käyttäminen on osa uskonnollista vakaumusta, johon on taattu oikeus ihmisoikeuksien julistuksessa. Minua epäilyttää myös ylilääkkeistynyt terveydenhuolto.

Samanlaisiin tuloksiin olen päätynyt kaikkien muidenkin maiden kohdalla. Katsotaan vaikka Eurooppaa. Irlannissa ei saa tehdä aborttia. Norjassa pyydetään hylkeitä ja kitsastellaan joukkoliikenteestä samaan aikaan, kun valtio kylpee öljystä saaduissa rahoissa. Latvian poliittisesta tilanteesta on tällä hetkellä vaikea sanoa mitään, eikä niinkään ole hyvä. Ja niin edelleen. Myös Suomessa on lukematon määrä poliittisia ongelmia, joiden takia haluaisin muuttaa täältä pikimmiten muualle.

Todellisuudessa maita ei tietenkään voi kilpailuttaa. Jokaisessa maassa on omat ongelmansa - jos ei nykyisyydessä, ainakin historiassa. Kaikkein kurjinta olisi joutua asumaan sellaisessa maassa, jossa ei voisi itse vaikuttaa tulevaisuuteenkaan.

kaikki valta vammaisneuvostolle!

Vammaisneuvostossa keskusteltiin paljon. Eniten puheenvuoroja herättivät kuljetuspalvelun asiakasmaksut. Ne ovat maksuja, jotka vammaiset maksavat itse kuljetuksistaan. Terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunta on päättänyt, että ne nostetaan vastaamaan joukkoliikenteen kertamaksuja eli 2,50 euroon. En voinut peittää kiukkuani. Ollessani ei niin kovin kauan sitten saman lautakunnan varsinainen jäsen sain väännettyä lautakunnan päätökseksi, että asiakasmaksun pitää seurata jonkin arvolipun mukaista matkan hintaa, ei kertamaksua. Siten vammaiset olisivat yhdenvertaisessa asemassa muiden kuntalaisten kanssa. Asiakasmaksut eivät olleet vammaisneuvoston asialistalla.

Aamulehdessäkin on kuulemma uutisoitu siitä, että Tampereella kerrostaloon asennettua porrashissiä saa käyttää vain se vammainen henkilö, jolle se on vammaispalvelulain mukaan myönnetty. Voi käydä jopa niin, että joku vanha ihminen joutuu muuttamaan pois kotoaan liikkumisvaikeuksien takia, vaikka omassa talossa olisi ratkaisu asiaan. Kaupunki perustelee kantaansa muun muassa vahingonkorvausvastuullaan. Mitä useampi käyttäjä, sitä todennäköisemmin joku rikkoo vehkeen, ajatellaan. Viis siitä elämänlaadun parannuksesta ja säästöistä, jotka koituvat vanhusten mahdollisuudesta asua kotonaan pidempään. Esimerkiksi Hämeenlinnassa kunta on ajatellut loogisemmin ja antanut vammaisten yleisissä tiloissa olevien ympäristönhallintalaitteiden käyttöoikeuksia myös samoissa rapuissa asuvien vanhusten käyttöön.

Vammaisneuvosto on kummallinen elin. Sillä ei ole pahemmin päätösvaltaa, mutta se on virallinen osa kaupungin organisaatiota. Se edustaa kaupungin vammaisia, mutta siinä on myös kaupungin edustajia. Sen on tehtävä valtavasti töitä saadakseen viestinsä päättäjien korviin, kuten minkä tahansa kansalaisjärjestön. Se on kuin järjestö, jolla on poikkeuksellisen hyvät suhteet kaupungin päättäjiin, mutta toisaalta monilla järjestöillä on tiiviimmätkin. Se on asiantuntijaelin, jonka lausunnot eivät sido ketään. Kun asiaa alkaa tosissaan miettiä, tilanne on varsin erikoinen. Vammaisneuvostoa on onneksi alettu kuulla ja arvostaa vuosi vuodelta enemmän, mutta ei ole mitenkään taattu, että kehitys menee tulevaisuudessakin vain myönteiseen suuntaan. Ajatus siitä, että vammaisneuvostosta tulisi pelkkä keskustelukerho, jossa juodaan kahvia kaupungin laskuun, on vastenmielinen ja pelottava.

Vihreä eurovaaliehdokas, puolueemme uudelle kaudelle valittu varapuheenjohtaja Jyrki Kasvi piti tänään verkossa luennon verkon esteettömyydestä. Se oli varsin mielenkiintoinen. Kasvi vaatii EU-lainsäädäntöä netin esteettömyyteen. Oikein. Luento löytyy jossain vaiheessa Jyrkin nettisivuilta.

Kun tallennus jo loppui, Jyrki puhui läsnäolevien chattaajien kanssa monista asioista, muun muassa Ylestä. Olemme varsin samaa mieltä siitä, ettei mediamaksu ole nyt esitetyssä muodossaan kaikkein järkevin.

Yle ei palvele ollenkaan esteettömästi. Suomi laahaa pahasti jäljessä muista Pohjoismaista tai Englannista televisio-ohjelman tekstityksistä. Muun muassa Kuuloliitto on vaatinut, että kaikki suomen- ja ruotsinkieliset ohjelmat tekstitetään, jotta kuurot ja huonokuuloiset voisivat seurata niitä.

Toisin sanoen Kuuloliitto haluaa, että Yle lopettaa syrjinnän. Nykytilanteessa televisiokanavat päättävät, mitä ohjelmia kaikki voivat katsoa ja mitä vain jotkut. Tässäkin olisi EU-lainsäädännön paikka.

entä nyt?

Vammais- ja opiskelijajärjestöt kokoontuvat säännöllisin väliajoin keskustelemaan ja edistämään vammaisten opiskelemista. Tämän yhteistyön hedelmiin kuuluu muun muassa Otuksen tekemä tutkimus vammaisten nuorten koulupoluista. Tänään keskustelimme THL:n Aulikki Rautavaaran kanssa Vammaispoliittisesta ohjelmasta, jota Suomen hallituksen nimeämä työryhmä tällä hetkellä työstää. Olen kuullut ennenkin ohjelman valmistelusta. Toivottavasti pian päästään kuulemisista kirjoittamisvaiheeseen.

Myös ESOKilla oli kokous tänään. En ehtinyt olla loppuun asti, kun piti mennä puhumaan toisen asteen opiskelijajärjestöjen kanssa opiskeluterveydenhuollosta. Kokouksessa todettiin, että paljon on tapahtunut ja tapahtumassa. On myös kaikenlaisia suunnitelmia, jotka kuulostivat hyviltä. Huolestuin. ESOK loppuu tänä vuonna, eikä tiedossa ole, miten se jatkuu vai jatkuuko ollenkaan. Myös Design for All -verkosto on kuulemma vain varjo entisestään sen jälkeen, kun Stakesista tuli THL ja Päivi Tahkokallio vaihtui joihinkin, joita en ole edes tavannut. On sääli, jos valtavan hyvin alkanut esteettömyystyö niin korkeakouluissa kuin muualla yhteiskunnassa katkeaa hankkeiden loppumiseen.

Joku voi tietysti sanoa, että vika on hankkeissa, koska ne eivät ole onnistuneet juurruttamaan toimintaansa muihin organisaatioihin niin, että se jatkuisi ilman hankkeiden tukea. Esteettömyys on kuitenkin niin uusi ja monitahoinen asia, että viisikin vuotta sen juurruttamiseen on ihan liian vähän. Viisi vuotta menee helposti jo siihen, että ehtii tavata edes useimpien korkeakoulujen olennaiset ihmiset. Puhumattakaan siitä, että saisi asenteita muutettua.

Meillä töissä minulle luvattiin, että sen esteettömyys ottaa huomenna aimo harppauksen eteenpäin. Minun ei enää tarvitse soittaa joka aamu jollekin jo sisällä olevalle, että pääsen sisälle. Ja työsuhteeni on vasta vähän yli puolessa välissä.

hyvässä hengessä

Puoluekokous on ohi ja minä olen palannut hetkeksi asemapaikalleni, kuumaan asuntooni. Meitä oli selvästi kaivattu kotiin. Tunnen valtavaa pettymystä, kuten häviäjät kai aina, mutta myös iloa hyvien puheenjohtajavalintojen takia. Puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtajan paikka tuntuu keksiltä, kun olisi ehkä voinut saada kakun.

Poliittinen keskustelu oli tällä kertaa harvinaisen hyvä ja asialinen. Odotin kuulevani tiukempaa kritiikkiä vihreiden hallitustoimintaa kohtaan, mutta sellaista ei kuulunut. Se kertoo, että kenttä on tyytyväinen eduskuntaryhmän ja ministereiden toimintaan, mutta toisaalta keskustelua tarvittaisiin. Rakentava kyseenalaistaminen vahvistaa politiikan pohjaa. Avoin kyseenalaistaminen on hyväksi, toisin kuin nurkkapöydän jurputtaminen, joka ainoastaan nakertaa luottamusta toisiin. Valitettavasti se on meidänkin puolueessamme varsin yleinen kyseenalaistamisen muoto.

Itse aloitin poliittisen puheenvuoroni vammaispolitiikalla. Yksi sen suurimmista ongelmista on, että kaikki ovat periaatteessa vammaisten puolella. Kaikissa ryhmissä ollaan yhtä suurta nyökytystä ja myöntelyä, kun puhutaan vammaisten oikeuksista. Silti ihmisiä suljetaan laitoksiin tai kotiinsa vailla mahdollisuutta käydä missään. Silti on erityiskouluja, jossa opetuksen taso lähentelee huolestuttavasti nollaa. Silti vammaisista ihmisistä puhutaan budjettikäsittelyissä kylmästi kuluerinä. Kukaan ei ole koskaan ilmoittautunut avoimesti vammaisvastaiseksi, ei edes vammaiskriittiseksi, koska kaikki ovat ehdottomasti vammaisten puolella. Miten tämä on mahdollista?

Nykyisessä vammaispoliittisessa keskustelussa ei käy ilmi, millaiset arvot ja periaatteet oikeasti ohjaavat vammaispolitiikkaa. Kun niistä vaietaan, on ihan turha odottaa, että niistä puhuttaisiin, saati että ne muuttuisivat tai terävöityisivät. Kukaan ei oikaise väärinkäsityksiä, eikä kehittele arvojensa pohjalta uusia avauksia. Keskustelun puute on siis oikeastaan uhka vammaisten tulevaisuudelle.

Samaa voi sanoa puolueesta. Jos vain yhteishengen nimissä ollaan samaa mieltä, politiikka latistuu. Konsensus, joka rakentuu samaa mieltä olemisen paineesta, on äärimmäisen huono konsensus. Siispä tein puoluekokouslupauksen: olen tästä lähtien itse skarpimpi ja avaan suuni aina, kun jokin kummastuttaa tai ärsyttää.