tiistai 1. huhtikuuta 2014

Vammaiset päihde- ja mielenterveyspalvelujen asiakkaina

Tiviistelmä puheenvuorosta Sininauhaliiton kirjanjulkaisutilaisuudessa.

Olen erittäin iloinen siitä, että Sininauhaliitto on ottanut päihde- ja mielenterveyspalvelujen esteettömyyden näin laaja-alaisesti ja tosissaan. Vammaisten ihmisten on ollut tavallistakin vaikeampi päästä näiden palvelujen piiriin monista syistä.

Yksi suurin syy on se, miten yhteiskunnassamme ymmärretään vammaisuus. Vanhanaikainen tapa nähdä vammaisuus yksilön viallisuutena elää yhä etenkin sosiaali- ja terveydenhuollossa. Vammaiset ihmiset nähdään monesti marginaalisena ryhmänä. Sanotaan, että meitä on häviävän vähän tai että me poikkeamme muista niin paljon ettemme sovi yleisten palvelujen piiriin. Toivottavasti enää ei sentään ajatella niinkuin joskus, että vammaisille ihmisille ei kannata antaa päihde- ja mielenterveyspalveluita, koska vammaiset eivät kuitenkaan koskaan kuntoudu yhteiskunnalle hyödyllisiksi. Tällaiset puhetavat eristävät vammaiset ihmiset muista.

Toisaalta erityisesti vammaisille suunnattujen palvelujen valikoimaan ei välttämättä kuulu päihde- ja mielenterveysosaamista. Vammaispalveluissa hänet leimataan päihteiden käyttäjäksi tai mielenterveysongelmaiseksi ja päihde- ja mielenterveyspalveluissa vammaiseksi. On mahdollista, että ihminen jää eri palvelujärjestelmien väliin ja ilman kaikkia palveluita. Tällaista tilannetta ei saisi tulla, koska palvelut kuuluvat jo ihmisoikeuksien mukaan kaikille yhdenvertaisesti.

Tuntuu siltä, että vammaiset ovat monen mielestä pelottavia. Sen näkee jo kaupungilla, kun ihmiset tuijottavat ja selvästi miettivät, miten pitäisi toimia. Vanhemmat sanovat hämillisinä lapsilleen, että minua pitää väistää ja kieltävät koskemasta pyörätuoliini, vaikka se selvästi kiinnostaa. Sosiaali- ja terveydenhuollossa tämä pelottavuus näkyy ikävinä ennakkoluuloina. En sano, että niitä on kaikilla alan työntekijöillä, mutta liian monilla kuitenkin.

Olen kuullut, että tuleville luokanopettajille kerrotaan erityispedagogiikan kurssilla, ettei heidän sitten tarvitse suostua siihen, että heidän luokalleen tulee erityistä tukea tarvitsevia oppilaita. En tiedä onko tämä totta, mutta valitettavasti tiedän lukuisia esimerkkejä opettajista tai sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöstä, jossa on kieltäydytty ottamasta vammaista ihmistä oppilaaksi tai asiakkaaksi. On vedottu asiantuntemuksen puutteisiin. On sanottu, ettei aika riitä. On arveltu, että vammainen henkilö saattaa häiritä muita asiakkaita. Tämä kaikki ennen kuin on edes ehditty keskustella siitä, millaisia erityistarpeita on ja tarvitaanko enemmän aikaa.

Onneksi on myös sellaisia paikkoja, joissa on rauhassa mietitty, mitä asiantuntemusta puuttuu ja miten sitä voi tarvittaessa hankkia. Silloin on ymmärrretty, että vika ei olekaan vammaisessa ihmisessä vaan ympäristössä tai toimintatavoissa, jotka on suunniteltu tai toteutettu väärällä tavalla. On ymmärretty, että kaikesta ei tarvitse selvitä yksin, vaan voi kysyä neuvoa muilta asiantuntijoilta. Moniammatillinen yhteistyö on koitunut kaikkien eduksi. Aika usein on huomattu, etteivät ne erityistarpeet ole kovin kummoisia. Kysymys voi olla yksinkertaisesti tukikahvasta vessassa, hieman selkeämmästä ääntämisestä tai jostain muusta vastaavasta.

Moniammatillisen yhteistyön ilmeinen vaara on, että itse ihminen jää ammattilaisten keskustelun jalkoihin. Monesti yksinkertaisinta olisi kysyä asioista vammaiselta ihmiseltä itseltään. Jos on tarvinnut apua jo pitkään, ehkä koko elämänsä, on epäilemättä paras asiantuntija omassa avun tarpeessaan.

Esteettömyys on ehdoton edellytys sille, että palveluita voi käyttää myös vammainen ihminen. Kaikkein järkevintä on suunnitella paikat esteettömiksi alusta asti. Jälkeenpäin tehdyt korjaukset ovat kalliita ja yleensä toiminnallisesti huonompia. Esteettömyys on laaja asia ja siitä voisi pitää vaikka muutamankin tämänmittaisen puheenvuoron. Sanon nyt kuitenkin sen, että esteettömyyden puute on vakava ongelma, jota ei aina valitettavasti oteta riittävän tosissaan, vaan valitetaan oletettuja lisäkustannuksia. Se tarkoittaa, että hyvin monet palvelut ovat käytännössä vammaisten saavuttamattomissa.

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaana ja toisaalta päättäjänä olen törmännyt hyvin erikoisiin käsityksiin vammaisten ihmisten elämästä. Odottaessani tytärtäni lääkäri ihmetteli suuresti, miten aviomieheni voi käydä töissä, kun hänen täytyy kuitenkin auttaa minua koko päivän. Hän ei ollut kuullutkaan mistään henkilökohtaisesta avustajajärjestelmästä. Samoihin aikoihin uuden tamperelaisen vammaisten asumispalveluyksikön johtaja kertoi minulle, etteivät vammaiset tarvitse perheasuntoja, koska ei heille synny lapsia. Minä onneksi tiesin paremmin, osasin korjata väärät oletukset, mutta kaikki eivät osaa. Monelle ammattihenkilö on auktoriteetti, johon luotetaan. Oikeat palvelut jäävät hakematta, jos kukaan ei niistä kerro. Olisi syytä tiedottaa saatavilla olevasta tuesta mahdollisimman laajasti.

Tänään julkaistava kirja sisältää paljon sellaista, mikä vie päihde- ja mielenterveyspalvelujen saatavuutta eteenpäin. Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että tämä nämäkin palvelut edistävät ihmisoikeuksien toteutumista Suomessa. Haluaisinkin lopuksi lainata presidentti Tarja Halosta, joka eilen kehotti kaikkia ihmisoikeustyötä tekeviä arvostamaan itseään ja sanomaan itselleen: "Minä olen maailman paras ihmisoikeuksien edistäjä."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti