Ei minun nimissäni

Yhä useammin olen viime aikoina kuullut sanottavan, että maahanmuuttajat vievät vammaisten palveluihin tarkoitetut rahat. Ja että on väärin puhua homojen oikeuksista, vaikka vammaisten asiat ovat vielä huonommin. Ja niin edelleen.

Vammaisena ihmisenä tämä heikommassa asemassa olevien ihmisten usuttaminen toisiaan vastaan suututtaa minua. Haluan irtisanoutua siitä. Minun nimissäni ei leikata yhdestäkään maahanmuuttajien kielikurssista, pakolaisen turvapaikasta, vanhuksen vessakäynnistä, lapsen päivähoitopaikasta tai mistään muustakaan välttämättömästä. Minun nimissäni ei jätetä osoittamatta tukea sellaiselle ryhmälle, jota sorretaan. 

Sillä tiedän, että yhden vähemmistön vihaaminen johtaa toisen vähemmistön vihaamiseen. Ja kolmannen, nejännen ja niin edelleen. Sen tietää, jos on vähänkään perehtynyt esimerkiksi Neuvostoliiton tai natsi-Saksan historiaan. Tämä näkyy jo nyt meillä Suomessa. Samalla kun kauhistellaan maahanmuuttajien uudennäköisiä lastenvaunuja, vammaisia kadehditaan taksimatkoista ja piioista. Näiden mihinkään tosiasioihin perustumattomien, mutta epidemian lailla leviävien mielikuvien perusteella tehdään päätöksiä. 

Maahanmuuttajat esitetään uhkana suomalaiselle kulttuurille, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt moraalille ja vammaiset taloudelle. Samaan aikaan kun maahanmuuttajat halutaan pitää pois suomalaisten marjametsistä ja työpaikoista, vammaiset halutaan eristää omiin erityisiin asuntoihinsa ja kouluihinsa, koska sillä tavalla muka saadaan ei-vammaisille halvempaa asumista ja laadukkaampaa opetusta. 

En halua antaa yhtään enempää valtaa niille, jotka leikkaavat heikoimmilta. Sillä se on heidän valintansa, ei mikään välttämättömyys. He voisivat toimia toisin, täyttää velvollisuutensa huolehtia heikommista ja edistää ihmisoikeuksien toteutumista. Yllyttämällä meidät muut toisiamme vastaan he yrittävät viedä valtamme. Sillä yksi ihminen ei paljoon pysty, mutta yhdessä voi tehdä paljon. 

Ja mitä tulee mielenosoitusten ja muiden tapahtumien järjestämiseen: niitä voi järjestää kuka tahansa. Yksi ihminen voi osallistua niin moneen kuin haluaa ja ehtii. Pride-kulkuetta tai Meillä on unelma -mielenosoitusta kadehtivia suosittelen ottamaan oppia mahtavasta organisoinnista ja tunnelmasta ja tekemään perässä.

Hävettää

Ideologiasta on tullut kirosana. Etenkin kokoomus käyttää sanaa silloin kun haluaa runnoa oman kantansa läpi. Ideologia on muka sellaista jääräpäisyyttä, joka ei perustu mihinkään. Se on vain este selväjärkiselle politiikalle. Parempi olisi hävetä ideologiaansa kuin tuoda sitä esiin. On syntynyt yhteinen sopimus: ideologioista vaietaan. Kukaan, joka haluaa itsensä otettavan vakavasti, ei puhu ideologiasta muuten kuin halveksivaan sävyyn. Eivät edes ne, joiden mielestä ideologia on ihan hyvä sana. 

Ei ihme, että tunnen olevani aivan väärässä paikassa tai ajassa. Olen itse valinnut ne yhteisöt, joissa toimin, juuri ideologian perusteella. Esimerkiksi aina isojen vammaisjärjestöjen jättimäisen kalliita mainoskampanjoita katsoessani lohdutan itseäni sillä, että meillä Kynnyksessä on sentään vahva ideologia. 

Sillä minulle ideologia on voimanlähde ja ylpeyden aihe. Se on kokonaisvaltainen käsitys tavoitteistani ja keinoista, joilla niihin päästään. Se on lähtökohta, josta lähden ratkomaan kulloinkin käsillä olevaa ongelmaa. Kukaan ei ole sanellut ideologiaani, vaan olen ihan itse käyttänyt valtavasti aikaa sen pohtimiseen. Tietysti olen saanut ajatteluuni vaikutteita muilta ihmisiltä, enhän onneksi elä eristyksissä maailmasta. 

Ilman ideologiaa en näkisi yksittäistä päätöstä pidemmälle, ymmärtäisi sen vaikutuksia laajassa mittakaavassa. En osaisi suhtautua epäilevästi toimiin, jotka näyttävät nyt hyvältä mutta vievät oikeastaan kauemmas tavoitteista. Tai toisin päin: en hyväksyisi sellaista mikä nyt näyttää huonolta, mutta johtaa parempaan. 

Ja kyllä kokoomuksellakin on ideologia. Siitä ei vain haluta puhua, koska se johtaisi keskusteluun, joka veisi aikaa. On helpompaa vedota vaihtoehdottomuuteen.  

Kuplat

Vaalien jälkeen on taas ollut paljon kirjoituksia, joissa tulokseen pettyneitä on syytetty kuplassa elämisestä. Viimeksi tänään iltapäivälehden lööppi rakensi entistä syvempiä jakolinjoja myöhäiskeski-ikäisen perussuomalaisen miehen ja nuorehkon vihreän naisen välille. Siinä ei ole mitään erityistä, että jokainen meistä elää kuplassaan. Sitä kutsutaan myös sosiaaliseksi ympäristöksi, joka on jokaisella omanlaisensa. Myönnän avoimesti, että minun kuplani on varmasti erilainen kuin inarilaisen ammattikoulun käyneen hotellisiivoojan. Ymmärrys näistä ihmisten sosiaalisten ympäristöjen erilaisuuksista on pohja myös yhteiskunnalliselle tutkimukselle. 

Se ei tarkoita, etten haluaisi tutustua häneen ja kurkistaa hänen kuplaansa. Sillä se on tunnustettava: ihminen voi elää vain yhdessä kuplassa kerrallaan ja laajentaa ymmärrystään muista kuplista kurkistelemalla. Vaikka muuttaisin maalle ja vaihtaisin ammattia, kuplassani säilyisivät silti samat ihmiset. Pitkän ajan kuluessa se toki muuttuisi, mutta silti kuplani olisi aina juuri minun kuplani. En voi muuttua kokonaan toiseksi ihmiseksi, vaikka uudet kokemukset ja tuttavuudet työntävätkin kuplan sisälle uusia elementtejä. 

Syyllistävässä kuplapuheessa vaivaa eniten se, että tietynlaista käyttäytymistä ja ajattelua pidetään aidompana kuin jotain muuta. Aito ihminen näyttäisi asuvan maalla, vierastavan akateemisia opintoja, ajavan autoa, vihaavan tai ainakin pelkäävän ulkomaalaisia ja syövän makkaraa. Vaikka toisenlainen elämä ei itsestä tuntuisi luontevalta, jollekin toiselle se voi sitä olla. 

Keinotekoisinta ei ole se, että on erilaisia kuplia tai millä nimellä niitä halutaankin kutsua. Keinotekoista ja tuhoisaa on rakentaa ja syventää vastakkainasetteluja ihmisten välillä. Sillä on myös paljon sellaista, mikä yhdistää eri kuplissa eläviä ihmisiä. Etsitään mieluummin sitä. 

Arkihuoli

Arki on näissäkin vaaleissa useamman ehdokkaan vaalilauseissa ja -tavoitteissa. Sillä tavalla annetaan viesti inhimillisyydestä ja vertaisuudesta äänestäjän kanssa. Ollaan lähellä ihmistä, tehdään politiikka joka näkyy konkreettisesti äänestäjän elämässä. Tämä arkiretoriikka epäilyttää minua, vaikka tiedän että se on vastaus poliitikoille jatkuvasti esitettyyn syytteeseen, jonka mukaan poliitikko on liian etäällä kansasta.

Arkiretoriikka tuntuu kuuluvan sosiaali- ja terveysasioihin erikoistuneille poliitikoille. Arkipoliitikot puhuvat kouluista, terveyskeskuksista (harvemmin keskussairaaloista, vaikka nekin ovat jonkun arkea), päivähoidosta ja niin edelleen. Arkeen kuuluu paljon muutakin, mutta niiden muiden alojen ehdokkaat eivät puhu kampanjoissaan arjesta.

Ensin tulee mieleen kysymys: ai kenen arki. Eri ihmisillä on hyvin erilainen arki. Jonkun arki on jonkun luksusta. Yksi käy säännöllisesti leipäjonossa, toinen purjehduskerholla. Puoluejohtajan arki on varmasti erilaista kuin toimeentulotuella elävän pitkäaikaistyöttömän. Arki on kieltämättä haastavaa hommaa, kuten Maaret Kalliokin viisaasti HS:n kolumnissaan taannoin totesi, mutta mistä minä tiedän, millaista arkea vaalilauseessa tarkoitetaan.

Esitin huoleni arkiretoriikasta yhdelle arkiehdokkaalle. Hän vastasi, että kyllä aika pitkälle on päästy, jos arki toimisi hyvin - monella ei toimi. Esimerkiksi moni vanhus ei pääse halutessaan vessaan. Se on ehdottoman väärin, mutta tällä puheella hän ei olisi saanut ääntäni. Arki kyllä huomioidaan jo laissa asti. Muun muassa vammaispalveluiden tavoitteeksi mainitaan arjessa selviytyminen.

Poliitikkojen asettamasta minimistä tulee helposti maksimi. Tästä on lukuisia esimerkkejä. Vammaispalvelulaissa asiointi- ja virkistysmatkojen minimi on 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa. Käytännössä se tarkoittaa useimmissa kunnissa, ettei enempää matkoja saa, vaikka tarvetta olisi. Kaukoliikenteen bussifirmat eivät tee yhtä lukuun ottamatta mitään kalustonsa esteettömyyden eteen, koska esteettömyyttä vaaditaan vain asemilta. Samaan sarjaan sopii, että köyhän on turha haaveilla juhlista, kunhan selviää (jonkun toisen määrittelemistä) välttämättömistä menoistaan.

Arkiretoriikka johtaa siihen, että erilaisia tukitoimia tarvitsevien ihmisten elämä pelkistetään arjeksi ja kaikki muu jää hyväosaisten ylellisyydeksi.

Mitä ajattelen nyt

Ajattelen entistä kansanedustajaa Sirpa Asko-Seljavaaraa, joka vuosi sitten kauhisteli Euroviisut voittanutta parrakasta naista ja pelkäsi, että seuraavaksi varmaan viihdeohjelmissa esiintyy kehitysvammaisia. Silloin alettiin vitsailla puoliksi tosissaan, että nyt sitten Pertti Kurikan nimipäivät euroviisuihin.

Ajattelen Pertti Kurikan nimipäiviä, joka on loistava neljän kehitysvammaisen miehen punk-bändi ja joka valittiin eilen edustamaan Suomea Euroviisuissa. Kilpailukappale kertoo kehitysvammaisen ihmisen elämää määrittelevistä, ulkopuolelta tulevista käskyistä.

Ajattelen, että pitäisi vihdoin saada itsemääräämisoikeuslaki, joka takaisi muun muassa kehitysvammaisille täyden itsemääräämisoikeuden. Se on junnannut jo vuosia, eikä tulevaisuuskaan näytä tässä suhteessa paljon paremmalta. Kansainväliset tahot ovat lukuisia kertoja huomauttaneet Suomelle, että sellainen laki pitäisi olla. Sen junnaamisen takia Suomi ei ole vieläkään ratifioinut YK:n yleissopimusta vammaisten oikeuksista.

Ajattelen Wieniä, jossa kävin lomalla viime kesänä. Sen kauneutta, loputtomia jäätelövalikoimia, historiallisia kohteita, puistoja. Kuinka se oli ilon kaupunki niinkuin tämä on ilon päivä.

Ei liian pientä ongelmaa

Auttavien puhelinten päällikkö Tatjana Pajamäen blogiteksti MLL:n sivuilla toi mieleeni ihanan mummoni. Hän oli hyvin kiltti ihminen. Mummo täytti oman lautasensa vasta kun kaikki muut olivat varmasti saaneet riitävästi. Hän ei koskaan halunnut vaivata ketään omilla ongelmillaan. Hän ei ollut katkera marttyyri, vaan epäitsekäs ja ehkä vähän liian varovainen. Tällainen asenne ei ole lainkaan harvinainen. Pajamäen tekstistä ilmenee, että jopa lapset pohtivat, vievätkö he kenties aikaa sellaisilta, joilla on pahempia ongelmia. He pyytelevät anteeksi aiheuttamaansa vaivaa, vaikka palvelu on juuri heitä varten. 

Lapset ja nuoret eivät elä kuplassa yhteiskunnan ulkopuolella. Aikuisten puhe resurssien riittämättömyydestä päätyy tavalla tai toisella heidänkin tietoisuuteensa. Näinä aikoina sitä riittää. Koulussa ei voi olla törmäämättä säästöihin: opettajien lomautukset, oppimateriaalien karsiminen ja muu sellainen näkyy jokaiselle oppilaalle. Tuttu opettaja kertoi, että heidän koulussaan ei edes kerrota oppilaille kuraattorista ja koulupsykologista, etteivät he erehtyisi hakeutumaan näihin palveluihin. 

Omien ongelmiensa vakavuutta on vaikea arvioida. Epämääräinen tunne siitä, ettei kaikki ole kunnossa, on hankala jäsennellä oireiden määrittelyksi ja avunpyynnöksi. Aina löytyy joku, jolla asiat ovat vielä heikommin. Ennaltaehkäisevät palvelut - etsivästä työstä puhumattakaan - on karsittu säästöjen nimissä minimiin, jos niitä enää 1990-luvun laman jäljiltä on ollutkaan. Tämä ei ole mikään salaisuus, vaan kaikki tiedotusvälineet kertovat siitä. Kiltti kansalainen ajattelee, ettei hänen vähäiseltä tuntuvat ongelmansa riitä avun saamiseen. 

Samaan aikaan puhutaan paljon ennaltaehkäisevien palvelujen ja varhaisen puuttumisen merkityksestä. Tiedetään hyvin, että suurta osaa ongelmista voidaan ehkäistä. Tämä olisi sekä taloudellisesti että inhimillisesti paras ratkaisu. Tiedetään myös, että jo huomatuksi ja kuulluksi tuleminen auttaa moneen vaivaan. 

Ennaltaehkäisyyn panostaminen vaatisi rahoitusta, johon ei tunnu olevan varaa, koska vakaviksi käyneisiin ongelmiin puuttumista ei voi kertaheitolla lopettaa. Sitäkin on yritetty, osin katastrofaalisin seurauksin. Toinen syy muutosten hitauteen on, että aina joku haluaa pitää kiinni vanhasta mallista. Päättäjien olisi viisainta katsoa pidemmälle kuin vuoden tai vaalikauden päähän ja tehdä sellaisiakin ratkaisuja, jotka aluksi herättävät muutosvastarintaa. 

Aina ei kiikasta siitä, että palveluja ja tukea ei olisi. Ihmiset eivät vain aina tajua hakea niitä, koska eivät tiedä olevansa oikeutettuja niihin. Tämä ei ole vain yksittäisten ihmisten tragedia, vaan yhteiskunnallinen ongelma. Ongelmat, joihin ei haeta apua, tapaavat kasvaa niin suuriksi, että tarvitaan järeitä konsteja niiden ratkaisemiseksi. Jos niitä ylipäätään enää voi ratkaista. 

On tietysti vastuullista tiedostaa, etteivät valtion ja kuntien rahat riitä kaikkeen. Vielä vastuullisempaa olisi lopettaa paniikin lietsominen ja huolehtia, että apua saa heti kun sitä tarvitsee tai mieluummin vähän ennen. 

Akateemiset amiksissa

Naapurini ja demareiden eduskuntavaaliehdokas Petri Karisma esitti tänään yleisönosastokirjoituksessaan Hesarissa, että ammattikoulussa on liikaa akateemisia aineita. Itse kutsuisin niitä yleissivistäviksi. Hänen mielestään näitä aineita pitäisi opettaa vain niille, jotka haluavat niitä lukea.

Tällaisia esityksiä kuulee aina silloin. Ajatellaan, että kirjasivistys on aivan turhaa jollekin kansanosalle. Mutta eivät ne yleissivistävät aineet ole opetussuunnitelmassa lainkaan huvin tai päättäjien sadistisen mielenlaadun vuoksi. Ammattikoulu on osa koulutusjärjestelmää, jonka tehtävänä on antaa opiskelijoille valmiuksia ammatin lisäksi kansalaisuuteen. Näin torjutaan syrjäytymistä Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa eläminen edellyttää tiettyjä tietoja ja taitoja. Esimerkiksi Karisman mainitsema äidinkieli on tarpeen itsensä ilmaisemisessa ja toisten ymmärtämisessä. Se on joka työpaikassa tärkeää, oli oma työnkuva sitten kuinka käytännöllinen tahansa. Sellaista, jolla on vähemmän tietoa, voidaan huijata helpommin työehdoissa.

Ongelma lienee enemmänkin siinä, miten näitä aineita opetetaan. Uskon Karismaa siinä, että opettajan luennointi kyllästyttää monia nuoria, eikä johda kovin hyviin oppimistuloksiin. Samat asiat voi kuitenkin opettaa monella eri tavalla. Valinnanvaraa voisi olla siinä, millä tavalla opiskelee. Tämä systeemi ja sen kehittäminen vaatisi jonkin verran nykyistä enemmän rahallisia resursseja, mutta silti se olisi varsin halpaa syrjäytymisen ehkäisyä.

Älä tule tänne

Suomalaiset eivät auta eivätkä pyydä apua, sanotaan. En ole varma pitääkö kumpikaan väite täysin paikkansa, mutta sen tiedän, että avun tarvitseminen näyttää olevan yleisesti hyväksytty peruste syrjinnälle. Tämä ei päde vain Suomeen, vaan tuntuu olevan globaali ilmiö.

Facebook-keskustelussa kävi ilmi, että Veripalvelu ei ottanut verta ihmiseltä, joka tarvitsi apua siirtymisessä. Mieleeni tuli hakematta monta tapausta, jossa minulta tai joltain toiselta on evätty sisääpääsy tai palvelu siksi että  on ollut tai on oletettu jonkinlainen avuntarve. Niitä on tapahtunut ravintoloissa, sairaalaosastoilla, hotelleissa, junassa, lentokoneessa ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Osa näistä tilanteista on hassuja pikkujuttuja, monet syvästi traagisia ja vaikutuksiltaan pitkäkestoisia.

Pyörätuoli, valkoinen keppi tai rollaattori tuntuu olevan monille viesti käyttäjän avuntarpeesta. Niin meille on opetettu: olet hyvä ihminen kun autat tarvitsevaa, esimerkiksi sokean kadun yli. Joskus avuntarvitsijaksi oletetun näkeminen herättää suoranaista paniikkia. Kuin puolustautuen aletaan selitellä, ettei meillä ole osaamista, aikaa ja muita resursseja. Varoitellaan esteistä ja haasteista, joista ei itse selviä. Kysytään tiukkaan sävyyn, missä avustajasi on ja kielletään tulemasta ilman. Moititaan, jos kuitenkin on päättänyt tulla. Tämä kaikki kysymättä itse ihmiseltä yhtään mitään.

Ehkä tämä kaikki on pelkoa ja ennakkoluuloa. On helpompi sanoa, ettei apua ole saatavilla kuin että vammaisen kohtaaminen tuntuu epämiellyttävältä. Viesti on silti sama: Et ole tervetullut, pysy poissa. Se ei ole hyväksyttävää.

Ei ole ihme, että niin monet tekevät kaikkensa piilotellakseen avuntarvettaan, yrittävät selvitä hampaat irvessä tai jättävät kokonaan väliin tilanteet, joissa voisi tarvita apua. Sillä tavalla välttää torjutuksi tulemisen lannistavan kokemuksen. Harmi vain, että tällä tavalla elämänpiiri supistuu kohtuuttomasti.

Yksityiselämän tilanteille ei oikein voi mitään. Jos joku ei halua seurustella toisen kanssa siksi, että luulee joutuvansa hoitajaksi, se on ikävää. Julkisilta paikoilta ja palveluilta saa edellyttää yhdenvertaista kohtelua. On aivan oikein ja kohteliasta kertoa etukäteen, ettei apua ole saatavilla, jos niin tosiaan on. Yhtä kohteliasta olisi kertoa, miten ja milloin tilanne aiotaan korjata. Oman avustajan mukaan ottamista saa suositella. Lopullinen päätös kuuluu kuitenkin aina ihmiselle itselleen.