Luin Tulvasta kirjoituksen, jossa Naisasialiitto Unionin entinen Tetti Vähämaa puheenjohtaja valitteli olevansa tavallisena valkoisena heteronaisena epäkiinnostava ja marginaalinen, kun kaikki ns. erikoinen on niin muodissa nykyään. Eniten pohdinta oli järjestöllinen, mutta tämähän oli varsin samanlainen näkökulma, jota nykyään esitetään politiikassa. Jotkut (ei tosin Vähämaa) jopa pelkäävät, että kaikenmaailman vähemmistöt ja poikkeustapaukset jyräävät alleen tavallisen enemmistön.
Minusta ei ole kohtuutonta, että feminismin ja sukupuolten moninaisuudesta nykyään puhutaan toisin kuin ennen. Maailmassa on edelleen aivan riittävästi niitä, jotka puhuvat naisten valtavirtaa koskevista asioista, kuten esimerkiksi palkkaeroista. Pohtimisen arvoinen asia on toki sekin, miten määritellään yleinen tai enemmistölle merkityksellinen.
Koen rivijäsenenä, että Unioni on nimensä mukaisesti liitto, johon kuuluu feminismi koko laajuudessaan. Ajattelen, että Unioni on vaikuttaja eikä niinkään keskustelukerho. Yksi Unionin tehtävistä on tuoda esiin, että feminismin sisälle mahtuu monenlaisia painotuksia. Vain toimimalla yhdessä voimme saavuttaa oikeasti sukupuolten tasa-arvon, joka epäilemättä kaikilla on tavoitteena. Voi olla, että eri ihmiset painottavat omassa toiminnassaan hieman eri asioita, mutta se on liikkeen kannalta vain vahvuus. Parasta olisi toimia avoimin mielin ja oppia toinen toisiltamme.
Vähämaalla on ilmeisesti päinvastainen ongelma kuin minulla: minä saan huomiota henkilökohtaisella ominaisuudellani, mutta viestejäni kuunnellaan sitten vähemmän (etenkin jos puhun jostain muusta kuin vammaisnäkökulmasta). Hän taas ei koe olevansa kiinnostava ominaisuuksiensa takia. Ehkä siksi hän ei mainitse ainoatakaan tasa-arvokysymystä, johon Unionin pitäisi hänen mielestään puuttua vaikuttamistoiminnallaan. Kumpikaan tilanne tuskin on ihanteellinen. Aidosti yhdenvertaisessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa sekä minua että Vähämaata ei lokeroitaisi ominaisuuksiemme perusteella, vaan keskityttäisiin asioihin, joista puhumme.
Enkä väitä, ettei sanojalla ole merkitystä. Helposti käy niin, että joistakin ihmisryhmistä puhutaan heidän ylitseen ja puolestaan ja päädytään sillä tavalla dominoimaan näiden ihmisten elämää. Näin on käynyt historian saatossa muun muassa naisille. Keskeistä on ymmärtää, että tasa-arvotyö, kuten kaikki vaikuttamistyö on ryhmätyötä. Aidosti vaikuttava ja vahva ryhmä on sellainen, jonka näkemys on mahdollisimman perusteltu. Se edellyttää moniäänistä keskustelua, jossa kaikki jokainen kuuntelee ja tukee jokaista.
tiistai 29. huhtikuuta 2014
perjantai 25. huhtikuuta 2014
Lupa nauttia
Puheenvuoro, jonka olisin pitänyt Suomen seksologisen seuran kevätseminaarissa 25.4.2014, ellei luiska taloon olisi ollut hengenvaarallisen jyrkkä
Meitä vammaisia ihmisiä on yritetty tehdä tavallisiksi kautta aikojen. Itsekin olen syntymästäni asti ollut kaikenlaisten toimenpiteiden kohteena. Minua on yritetty pakottaa kävelemään, vaikka se oli kaikin puolin vaikeaa tai oikeastaan mahdotonta. Pyörätuolista ei saisi nauttia, vaikka sen ansiosta voin liikua sujuvasti, nopeasti ja vapaasti. Minut on opetettu häpeämään sitä, että konttaan, vaikka se on minulle kaikkein luontevin liikuntamuoto. Syyksi tähän on kerrottu, että ihmisen kuuluu kävellä, se on normaalia. Olen kai epäonnistunut vammainen, kun en yhtään sure kaikkea mitä en osaa ja voi.
Normiajattelu vaivaa meitä laajemminkin. Vähän aikaa sitten näin proteesimainoksen, jossa sporttinen mieshenkilö pelasi onnellisena amerikkalaista jalkapalloa proteesinsa ansiosta. On siis oikein tarjota ihmiselle proteesi, että hän voisi tehdä yleisesti hyväksyttyjä asioita. Mutta entä jos sen proteesin haluaisikin siksi, että haluaa vapauttaa minkkejä turkistarhalta?
Vammaisten seksuaalioikeudet on alettu ottaa entistä paremmin huomioon. Ei voi sanoa, että nykytaso on riittävä, mutta suunta on selvästi parempi. Silti tätäkin keskustelua vaivaa tietty normatiivisuus. Tulee joskus sellainen olo, että seksuaalioikeudet ollaan valmiit turvaamaan vain sellaiselle vammaiselle ihmiselle, joka haluaa harrastaa seksiä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa saadakseen kaksi lasta ja elääkseen kivan keskiluokkaista elämää. Me kaikki tiedämme, että todelliset tarpeet ovat paljon tätä moninaisemmat.
Ihan normiasioiden saavuttaminen on monelle vammaiselle vaikeampaa kuin ei-vammaisille. Tähän on monia syitä, joista isoimpia ovat asenteet. Vammaiset nähdään edelleen yleisesti epäseksuaalisina. Siksi seksuaalisuuden toteuttamiseen tarvittavia apuvälineitä ja apua ei ole aina riittävästi saatavilla. Tiedän tapauksia, joissa seksuaalinen toiminta on suorastaan kielletty esimerkiksi asumispalveluyksikössä.
Vielä hankalampaa on, jos haluaa jotain epäsovinnaisempaa. Joku voi ihmetellä, mikä minun kaltaiseni avioliitossa elävä ydinperheen äiti on puhumaan epäsovinnaisista valinnoista. Silti esimerkki löytyy ihan omasta naamastani. Jos olisin ollut esimerkiksi vanhempieni avun armoilla, kuten liian monet ovat, en olisi voinut hankkia tällaista, koska he eivät olisi suostuneet kyyditsemään ja avustamaan minua lävistysliikkeeseen. Minun identiteettini kannalta kyse on isosta asiasta, vaikka sitä ei ehkä ulkopuolinen helposti tajua.
Edelleen on työtä siinä, että vammaisia ihmisiä kohdeltaisiin arvostettaisiin juuri sellaisina kuin me olemme. Seuraava vaihe tässä työssä voisi olla normeista irtautuminen.
tiistai 1. huhtikuuta 2014
Vammaiset päihde- ja mielenterveyspalvelujen asiakkaina
Tiviistelmä puheenvuorosta Sininauhaliiton kirjanjulkaisutilaisuudessa.
Olen erittäin iloinen siitä, että Sininauhaliitto on ottanut päihde- ja mielenterveyspalvelujen esteettömyyden näin laaja-alaisesti ja tosissaan. Vammaisten ihmisten on ollut tavallistakin vaikeampi päästä näiden palvelujen piiriin monista syistä.
Yksi suurin syy on se, miten yhteiskunnassamme ymmärretään vammaisuus. Vanhanaikainen tapa nähdä vammaisuus yksilön viallisuutena elää yhä etenkin sosiaali- ja terveydenhuollossa. Vammaiset ihmiset nähdään monesti marginaalisena ryhmänä. Sanotaan, että meitä on häviävän vähän tai että me poikkeamme muista niin paljon ettemme sovi yleisten palvelujen piiriin. Toivottavasti enää ei sentään ajatella niinkuin joskus, että vammaisille ihmisille ei kannata antaa päihde- ja mielenterveyspalveluita, koska vammaiset eivät kuitenkaan koskaan kuntoudu yhteiskunnalle hyödyllisiksi. Tällaiset puhetavat eristävät vammaiset ihmiset muista.
Toisaalta erityisesti vammaisille suunnattujen palvelujen valikoimaan ei välttämättä kuulu päihde- ja mielenterveysosaamista. Vammaispalveluissa hänet leimataan päihteiden käyttäjäksi tai mielenterveysongelmaiseksi ja päihde- ja mielenterveyspalveluissa vammaiseksi. On mahdollista, että ihminen jää eri palvelujärjestelmien väliin ja ilman kaikkia palveluita. Tällaista tilannetta ei saisi tulla, koska palvelut kuuluvat jo ihmisoikeuksien mukaan kaikille yhdenvertaisesti.
Tuntuu siltä, että vammaiset ovat monen mielestä pelottavia. Sen näkee jo kaupungilla, kun ihmiset tuijottavat ja selvästi miettivät, miten pitäisi toimia. Vanhemmat sanovat hämillisinä lapsilleen, että minua pitää väistää ja kieltävät koskemasta pyörätuoliini, vaikka se selvästi kiinnostaa. Sosiaali- ja terveydenhuollossa tämä pelottavuus näkyy ikävinä ennakkoluuloina. En sano, että niitä on kaikilla alan työntekijöillä, mutta liian monilla kuitenkin.
Olen kuullut, että tuleville luokanopettajille kerrotaan erityispedagogiikan kurssilla, ettei heidän sitten tarvitse suostua siihen, että heidän luokalleen tulee erityistä tukea tarvitsevia oppilaita. En tiedä onko tämä totta, mutta valitettavasti tiedän lukuisia esimerkkejä opettajista tai sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöstä, jossa on kieltäydytty ottamasta vammaista ihmistä oppilaaksi tai asiakkaaksi. On vedottu asiantuntemuksen puutteisiin. On sanottu, ettei aika riitä. On arveltu, että vammainen henkilö saattaa häiritä muita asiakkaita. Tämä kaikki ennen kuin on edes ehditty keskustella siitä, millaisia erityistarpeita on ja tarvitaanko enemmän aikaa.
Onneksi on myös sellaisia paikkoja, joissa on rauhassa mietitty, mitä asiantuntemusta puuttuu ja miten sitä voi tarvittaessa hankkia. Silloin on ymmärrretty, että vika ei olekaan vammaisessa ihmisessä vaan ympäristössä tai toimintatavoissa, jotka on suunniteltu tai toteutettu väärällä tavalla. On ymmärretty, että kaikesta ei tarvitse selvitä yksin, vaan voi kysyä neuvoa muilta asiantuntijoilta. Moniammatillinen yhteistyö on koitunut kaikkien eduksi. Aika usein on huomattu, etteivät ne erityistarpeet ole kovin kummoisia. Kysymys voi olla yksinkertaisesti tukikahvasta vessassa, hieman selkeämmästä ääntämisestä tai jostain muusta vastaavasta.
Moniammatillisen yhteistyön ilmeinen vaara on, että itse ihminen jää ammattilaisten keskustelun jalkoihin. Monesti yksinkertaisinta olisi kysyä asioista vammaiselta ihmiseltä itseltään. Jos on tarvinnut apua jo pitkään, ehkä koko elämänsä, on epäilemättä paras asiantuntija omassa avun tarpeessaan.
Esteettömyys on ehdoton edellytys sille, että palveluita voi käyttää myös vammainen ihminen. Kaikkein järkevintä on suunnitella paikat esteettömiksi alusta asti. Jälkeenpäin tehdyt korjaukset ovat kalliita ja yleensä toiminnallisesti huonompia. Esteettömyys on laaja asia ja siitä voisi pitää vaikka muutamankin tämänmittaisen puheenvuoron. Sanon nyt kuitenkin sen, että esteettömyyden puute on vakava ongelma, jota ei aina valitettavasti oteta riittävän tosissaan, vaan valitetaan oletettuja lisäkustannuksia. Se tarkoittaa, että hyvin monet palvelut ovat käytännössä vammaisten saavuttamattomissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaana ja toisaalta päättäjänä olen törmännyt hyvin erikoisiin käsityksiin vammaisten ihmisten elämästä. Odottaessani tytärtäni lääkäri ihmetteli suuresti, miten aviomieheni voi käydä töissä, kun hänen täytyy kuitenkin auttaa minua koko päivän. Hän ei ollut kuullutkaan mistään henkilökohtaisesta avustajajärjestelmästä. Samoihin aikoihin uuden tamperelaisen vammaisten asumispalveluyksikön johtaja kertoi minulle, etteivät vammaiset tarvitse perheasuntoja, koska ei heille synny lapsia. Minä onneksi tiesin paremmin, osasin korjata väärät oletukset, mutta kaikki eivät osaa. Monelle ammattihenkilö on auktoriteetti, johon luotetaan. Oikeat palvelut jäävät hakematta, jos kukaan ei niistä kerro. Olisi syytä tiedottaa saatavilla olevasta tuesta mahdollisimman laajasti.
Tänään julkaistava kirja sisältää paljon sellaista, mikä vie päihde- ja mielenterveyspalvelujen saatavuutta eteenpäin. Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että tämä nämäkin palvelut edistävät ihmisoikeuksien toteutumista Suomessa. Haluaisinkin lopuksi lainata presidentti Tarja Halosta, joka eilen kehotti kaikkia ihmisoikeustyötä tekeviä arvostamaan itseään ja sanomaan itselleen: "Minä olen maailman paras ihmisoikeuksien edistäjä."
Olen erittäin iloinen siitä, että Sininauhaliitto on ottanut päihde- ja mielenterveyspalvelujen esteettömyyden näin laaja-alaisesti ja tosissaan. Vammaisten ihmisten on ollut tavallistakin vaikeampi päästä näiden palvelujen piiriin monista syistä.
Yksi suurin syy on se, miten yhteiskunnassamme ymmärretään vammaisuus. Vanhanaikainen tapa nähdä vammaisuus yksilön viallisuutena elää yhä etenkin sosiaali- ja terveydenhuollossa. Vammaiset ihmiset nähdään monesti marginaalisena ryhmänä. Sanotaan, että meitä on häviävän vähän tai että me poikkeamme muista niin paljon ettemme sovi yleisten palvelujen piiriin. Toivottavasti enää ei sentään ajatella niinkuin joskus, että vammaisille ihmisille ei kannata antaa päihde- ja mielenterveyspalveluita, koska vammaiset eivät kuitenkaan koskaan kuntoudu yhteiskunnalle hyödyllisiksi. Tällaiset puhetavat eristävät vammaiset ihmiset muista.
Toisaalta erityisesti vammaisille suunnattujen palvelujen valikoimaan ei välttämättä kuulu päihde- ja mielenterveysosaamista. Vammaispalveluissa hänet leimataan päihteiden käyttäjäksi tai mielenterveysongelmaiseksi ja päihde- ja mielenterveyspalveluissa vammaiseksi. On mahdollista, että ihminen jää eri palvelujärjestelmien väliin ja ilman kaikkia palveluita. Tällaista tilannetta ei saisi tulla, koska palvelut kuuluvat jo ihmisoikeuksien mukaan kaikille yhdenvertaisesti.
Tuntuu siltä, että vammaiset ovat monen mielestä pelottavia. Sen näkee jo kaupungilla, kun ihmiset tuijottavat ja selvästi miettivät, miten pitäisi toimia. Vanhemmat sanovat hämillisinä lapsilleen, että minua pitää väistää ja kieltävät koskemasta pyörätuoliini, vaikka se selvästi kiinnostaa. Sosiaali- ja terveydenhuollossa tämä pelottavuus näkyy ikävinä ennakkoluuloina. En sano, että niitä on kaikilla alan työntekijöillä, mutta liian monilla kuitenkin.
Olen kuullut, että tuleville luokanopettajille kerrotaan erityispedagogiikan kurssilla, ettei heidän sitten tarvitse suostua siihen, että heidän luokalleen tulee erityistä tukea tarvitsevia oppilaita. En tiedä onko tämä totta, mutta valitettavasti tiedän lukuisia esimerkkejä opettajista tai sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöstä, jossa on kieltäydytty ottamasta vammaista ihmistä oppilaaksi tai asiakkaaksi. On vedottu asiantuntemuksen puutteisiin. On sanottu, ettei aika riitä. On arveltu, että vammainen henkilö saattaa häiritä muita asiakkaita. Tämä kaikki ennen kuin on edes ehditty keskustella siitä, millaisia erityistarpeita on ja tarvitaanko enemmän aikaa.
Onneksi on myös sellaisia paikkoja, joissa on rauhassa mietitty, mitä asiantuntemusta puuttuu ja miten sitä voi tarvittaessa hankkia. Silloin on ymmärrretty, että vika ei olekaan vammaisessa ihmisessä vaan ympäristössä tai toimintatavoissa, jotka on suunniteltu tai toteutettu väärällä tavalla. On ymmärretty, että kaikesta ei tarvitse selvitä yksin, vaan voi kysyä neuvoa muilta asiantuntijoilta. Moniammatillinen yhteistyö on koitunut kaikkien eduksi. Aika usein on huomattu, etteivät ne erityistarpeet ole kovin kummoisia. Kysymys voi olla yksinkertaisesti tukikahvasta vessassa, hieman selkeämmästä ääntämisestä tai jostain muusta vastaavasta.
Moniammatillisen yhteistyön ilmeinen vaara on, että itse ihminen jää ammattilaisten keskustelun jalkoihin. Monesti yksinkertaisinta olisi kysyä asioista vammaiselta ihmiseltä itseltään. Jos on tarvinnut apua jo pitkään, ehkä koko elämänsä, on epäilemättä paras asiantuntija omassa avun tarpeessaan.
Esteettömyys on ehdoton edellytys sille, että palveluita voi käyttää myös vammainen ihminen. Kaikkein järkevintä on suunnitella paikat esteettömiksi alusta asti. Jälkeenpäin tehdyt korjaukset ovat kalliita ja yleensä toiminnallisesti huonompia. Esteettömyys on laaja asia ja siitä voisi pitää vaikka muutamankin tämänmittaisen puheenvuoron. Sanon nyt kuitenkin sen, että esteettömyyden puute on vakava ongelma, jota ei aina valitettavasti oteta riittävän tosissaan, vaan valitetaan oletettuja lisäkustannuksia. Se tarkoittaa, että hyvin monet palvelut ovat käytännössä vammaisten saavuttamattomissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaana ja toisaalta päättäjänä olen törmännyt hyvin erikoisiin käsityksiin vammaisten ihmisten elämästä. Odottaessani tytärtäni lääkäri ihmetteli suuresti, miten aviomieheni voi käydä töissä, kun hänen täytyy kuitenkin auttaa minua koko päivän. Hän ei ollut kuullutkaan mistään henkilökohtaisesta avustajajärjestelmästä. Samoihin aikoihin uuden tamperelaisen vammaisten asumispalveluyksikön johtaja kertoi minulle, etteivät vammaiset tarvitse perheasuntoja, koska ei heille synny lapsia. Minä onneksi tiesin paremmin, osasin korjata väärät oletukset, mutta kaikki eivät osaa. Monelle ammattihenkilö on auktoriteetti, johon luotetaan. Oikeat palvelut jäävät hakematta, jos kukaan ei niistä kerro. Olisi syytä tiedottaa saatavilla olevasta tuesta mahdollisimman laajasti.
Tänään julkaistava kirja sisältää paljon sellaista, mikä vie päihde- ja mielenterveyspalvelujen saatavuutta eteenpäin. Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että tämä nämäkin palvelut edistävät ihmisoikeuksien toteutumista Suomessa. Haluaisinkin lopuksi lainata presidentti Tarja Halosta, joka eilen kehotti kaikkia ihmisoikeustyötä tekeviä arvostamaan itseään ja sanomaan itselleen: "Minä olen maailman paras ihmisoikeuksien edistäjä."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)