eliitit

Kotiin oli mukava palata, vaikka Japanikin oli ihana. Matkan jälkeen arvostan erityisesti kotien lämmitystä, etenkin kun on näin hemmetin kylmä ja flunssakin.

Palasin keskelle mielenkiintoisia uutisaiheita. Emma sai Helsingissä läpi koulujen kasvisruokapäivän. Toivottavasti samanlainen käytäntö tulee myös muihin kaupunkeihin. Lehtikirjoittelun lukeminen ei ole ollut yhtä riemastuttavaa kuin itse uutinen. Toisaalta se kertoo siitä, että kasvissyöntiin liittyy perusteettomia ennakkoluuloja. Ikävintä on, että kasvissyöjiä pidetään tylsinä hurskastelijoina, jotka haluavat osoittaa olevansa parempia kuin muut. Samaan tapaan puhutaan myös niistä, jotka eivät käytä alkoholia. Sellaiset pilaavat toisen ilon. Tunnen efektin. Minua ärsyttävät ihmiset, jotka eivät syö herkkuja, kuten esimerkiksi kakkua. He muistuttavat minua siitä, ettei minunkaan pitäisi. Kykenen kuitenkin jopa asumaan sellaisen ihmisen kanssa, koska ymmärrän, ettei hänen tarkoituksensa ole ärsyttää tai rajoittaa minua. Yhdessäolomme on tärkeämpää kuin se, mitä kukin syö tai juo.

Lukukausimaksut tekevät tuloaan korkeakouluihin. Tätä pelättiin jo ennen viime eduskuntavaaleja. Vaikka kokoomus on sanonut jatkossakin kannattavansa maksutonta koulutusta, käytännön toimet puhuvat toista. On jo laillista periä lukukausimaksuja EU- ja ETA-maiden ulkopuolislta opiskelijoilta. Nyt opetusministeriön työryhmä esittää lukukausimaksuja koulutusviennin vauhdittamiseksi ja vaatii, että tuleva hallitus selvittää niitä. Jos minulla olisi lapsia, alkaisin jo säästää rahaa niiden yliopistoa varten.

varjoja Japanissa

Matka Japanissa jatkuu. Nyt ollaan kylmässä Hokkaidossa, Hokadaten kaupungissa, lumisten vuorien ihanassa sylissä. Olen viihtynyt hyvin. Niin hyvin, että eilen illalla huomasin, etten enää osaa käyttää veistä ja haarukkaa. Ostinkin itselleni tuliaisiksi syömäpuikot. Meille on näytetty paljon paikkoja. Vanhainkoti, NMKY, kehitysvammaisten ryhmäkoti, erityiskoulu, kuntoutuslaitos, vuori ja ainu-kansan museo. Joka paikassa vastaanotto on mitä ystävällisin. Kun lähdemme, ihmiset tulevat ulos heiluttamaan.

Olemme tavanneet paljon johtajia ja yllättävän vähän vammaisia ihmisiä. Vammaisten ihmisten kanssa ei etenkään ole päässyt puhumaan pääosin siksi, että täällä vain johtajien kuuluu puhua vieraille. Yhtään vammaista johtajaa ei ole tavattu, naisjohtajiakin vain muutama.

Eilen ahdisti niin, että koko yleensä puhelias bussimme täyttyi syvästä hiljaisuudesta. Lounaalla puhuttiin vain vähän. Olimme käyneet kuntoutuslaitoksessa, jossa asui kaikenikäisiä vammaisia ihmisiä. Asukkaat viettivät aikaansa katsomalla televisiota tai tyhjyyttä - tai samahan se kai on, maaten sängyissään passiivisina. Käytävillä kaikui televisioiden ääni. Kenenkään ovi ei ollut kiinni. Meitä kehotettiin auliisti tutustumaan huoneisiin - siis menemään toisen ihmisen kotiin kysymättä lupaan. Vammaiset eivät puhuneet keskenään. Kuntoutustilat olivat yhtä kuin muutama patja lattialla. Ei näkynyt kirjoja, pelejä tai muita viihdykkeitä. Ei mitään älyllistä, vaikka suurin osa asui laitoksensa liikuntavamman vuoksi. Saman vamman, joka minulla on. Vain sairaalanhajuisia pitkiä, kalseita käytäviä.

Ahdistuksestani huolimatta olin myös tyytyväinen. Ennen tätä laitosta meille oli näytetty pelkästään sellaisia eliittipaikkoja, joissa asukkaat riemuitsivat elämästään, henkilökunta puhui enemmän elämästä kuin diagnooseista ja joista pääsi ulos aina kuin halusi. Siihen nähden tuntui oudolta, että niin monet virkamiehet ja poliitikot ilmaisivat syvän huolensa Japanin vammaisten tilanteesta. Nyt ymmärrän.

Konnichiwa!

Terveisiä Japanista. Olen Tokiossa nyt kolmatta päivää. Osallistun Japanin hallinnoimaan vaihto-ohjelmaan, jonka tavoitteena on käsittääkseni tuoda tänne ideoita voittoa tuottamattomien järjestöjen toiminnan, erityisesti johtamisen, kehittämisestä. Meidät on jaettu tänä viikonloppuna kahteen ryhmään ja ensi viikolla kolmeen. Tällä viikolla tarkoitus on perehtyä johtamiskoulutukseen, ensi viikolla teemoihin. Minun teemani on silloin vammaiset ihmiset. Edustettuina ovat myös nuoriso- ja vanhusala.

Voisi kuvitella, että Japaniin lähdöstä on innoissaan. Tällä kertaa niin ei valitettavasti voi sanoa. Ministeriö evästi 13 suomalaista pelottelemalla. Täällä ei olisi loma-aikaa lainkaan ja ruoka olisi kamalan pahaa. Japanilaiset vaatisivat, että noudatamme heidän tapojaan pilkulleen. Oli ostettava jakkupuku, ihan tätä varten.

Etukäteisyhteydenpito ei ainakaan vähentänyt ärsytystä. Japanin päästä vaadittiin monenlaisten lomakkeiden täyttämistä ennen matkaa. Hämmentävin oli ehdottomasti terveystietolomake, jossa kysyttiin muun muassa, onko minulla epäilty mielenterveysongelmia ja yritänkö kenties tulla raskaaksi. Tulkkauksen kannalta oli täysin ymmärrettävää, että minua pyydettiin toimittamaan puheeni ja PowerPointit etukäteen. MInulla ei olisi ollut aikaa, koska ennen matkaa piti hoitaa kaikenlaisia asioita, mutta ymmärsin kyllä yskän. Se taas yllätti, että vastausviestinä tuli korjattu versio puheestani. Ei ollut korjailtu vain kirjoitusvirheitä tai kielioppia, vaan myös sisältöä.

Ehkä juuri vähäisten odotusten takia matka ei ole tuntunut pahalta. On ollut vaatimuksia. Kaikki varmistetaan kymmeneen kertaan. Meidän on mitattava joka aamu kuume ja otettava c-vitamiinia, koska täällä pelätään sikainfluenssaa. Vapaa-aikaa ei tosiaan paljon ole. Tähän asti ei ole tehty vielä mitään merkittävää, koska erilaiset orientoitumissessiot ovat täällä tärkeitä. Esteettömässä hostellissa ei ole huonetta, jonka vessaan pääsisi pyörätuolilla.

Ruoka on ihanaa, kasvisruokakin. Ihmiset ovat ystävällisiä. Parasta täällä on ehdottomasti se, että on kevät. On kylmä, mutta aurinko paistaa ihanasti. Ihan kuin Suomessa huhtikuussa. Ei tässä valon tulvassa voi olla kovin pahantuulinen.

kaksi suomalaista eetosta

Osallistuin eilen kokoukseen, jossa puhuttiin muun muassa KASTE-ohjelman vaiheista. Esiin nousi suomalainen itse pärjäämisen eetos, jota yritetään muuttaa. Ohjelmassa korostetaan, että avun hakemisessa ei ole mitään pahaa, Erinomainen korostus. Nuorten kohdalla suurta huolta ei pitäisi ollakaan, koska tutkimusten mukaan juuri nuoret kokevat, että on täysin normaalia hakea ja antaa apua, oli se sitten sosiaalitukea tai kaverin koulukirjojen kantamista.

STM:n naapuriministeriössä tehdäänkin sitten jotain ihan muuta. SORA-työryhmä esittää, että pysyvä erottaminen oppilaitoksesta ja opiskeluoikeuden peruuttaminen tehtäisiin mahdolliseksi. THL:n tutkija Markku Soikkeli on aiheellisesti kiinnittänyt huomiota nykyiseen trendiin, jossa halutaan erottaa jyvät akanoista. Toinen vaihtoehto olisi etsiä keinoja, joilla nekin, joilla on erityisiä tarpeita tai ongelmia, saisivat apua ja voisivat opiskella ja tehdä töitä. Huonolta näyttää. Erilaisten fyysiseen ja mielenterveyteen liittyvien poikkeamien seulomiseen tähtäävien testien ja kysymysten määrä opiskelijavalinnassa ei ole ainakaan vähenemässä, vaikka ne ovat perusoikeudellisestikin arveluttavia. Jos mielii päästä elämässä eteenpäin, on vaiettava ja peiteltävä, ettei tulisi leimatuksi kelvottomaksi.

Samassa kokouksessa nousi esiin toinenkin suomalainen eetos, lannistamisen eetos. Se elää ja voi hyvin, vaikka siitä puhutaan paljon vähemmän kuin itse pärjäämisen eetoksesta. Etenkin silloin, kun ihminen tarvitsee apua, hänelle tehdään erittäin nopeasti selväksi hänen puutteensa ja tulevaisuuden toivottomuus. Tilanne muuttuu vieläkin liian usein kafkamaiseksi. Kaikki päätökset aletaan tehdä jossain ihmisen itsensä ulkopuolella. Siitä on itse pärjäämisen eetos kaukana. Välillä tuntuu, että ihmisten osallisuus koetaan jopa uhkaksi palveluissa, jotka ovat valitettavan järjestelmäkeskeisiä. Niiden asiakkaaksi joutuessaan toivoisi, että olisi valittu mieluummin itse pärjäämisen kuin lannistamisen eetos.

Osallistuin eilen lasten oikeuksien teemaviikon tilaisuuteen Säästä lapsi lamalta. Aiheena ei ollut lasten syntymisen ehkäisy, vaan lasten hyvinvointi taloudellisesti tiukassa tilanteessa. Valtakunnallisesti on huomattu, että tämän, kuten edellisenkin laman aikana vaakalaudalla ovat etenkin ennaltaehkäisevät palvelut.

Tilaisuuden puheenjohtaja, lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula, Tampereen lapsiasiamies Mia Lumio, tilaajapäällikkö Taru Kuosmanen ja paneelikeskusteluun osallistuneet valtuutetut apulaispormestari Järvelä mukaan lukien ilmaisivat huolensa ennaltaehkäisevien palvelujen tarpeesta. Varhainen puuttuminen asetettiin monessa puheenvuorossa vastakkain kylmän talousajattelun kanssa. Oikeastaan kysymys on lyhyen tähtäimen kestämättömästä talousajattelusta, jos ei ymmärretä laskea syntyvää säästöä. Tampere on osoittanut tehdyissä vertailuissa suurempaa lapsimyönteisyyttä lamassakin kuin kunnat keskimäärin, mutta on täälläkin otettu väärästä päästä, muun muassa opetushenkilöstöstä.

Minulle on valjennut lasten ja nuorten palvelujen lautakunnan jäsenyyteni aikana, että olen käynyt yläasteeni ja lukioni eliittikoulussa tai parempana aikana. Siinä mielessä ainakin, että meillä oli oppilashuolto kunnossa. Oli kuraattori, terveydenhoitaja, kaksi opoa ja erityisopettaja. Oli myös kohtuullisen pienet luokkakoot. Silti parantamisen varaa olisi ollut ainakin oppilaan näkökulmasta. Pelottaa ajatella, miten Tampereen kouluissa selvitään, jos ei ole edes riittävästi aikuisia, joiden puoleen kääntyä ja joilta saada apua ajoissa.

Kaupungin Lasten parlamentin ja Nuorisofoorumin edustajat käyttivät ehkä koko tilaisuuden fiksuimmat puheenvuorot, kuten saattoi odottaa. He toivoivat enemmän mahdollisuuksia vapaamuotoiselle yhdessäololle ja liikkumiselle, omille projekteille. Koulultakin toivottiin viihtyisyyttä ja virikkeellisyyttä. Tilaa itselle ja yhdessäololle. Siinä mielessä asiat eivät ole kymmenessä-viidessätoista vuodessa muuttuneet. Sellaisen tilan turvaaminen ei usein ole rahasta kiinni.

erityisiä keskusteluja

Osallistuin eilen kahteen vammaispoliittiseen paneelikeskusteluun. Ne olivat huomattavasti miellyttävämpiä,hidastempoisempia, kuin vaalipaneelit.

Ensimmäinen paneeli oli tutkimustarkoituksiin. Siinä keskusteltiin erityiskouluista ja -luokista. Meidän, alan asiantuntijoiden, yhteinen näkemys näytti olevan, että parasta olisi, että kaikki opiskelijat voisivat opiskella mahdollisimman paljon yhdessä. Se vaatii suuria muutoksia kouluilta ja koko koulutusjärjestelmältä. Olimme selvästi eri mieltä siitä, onko tavoitteeseen mahdollisuus päästä. Olimme eri mieltä myös siitä, millaisen pohjan jatko-opinnoille ja työllistymiselle erityiskoulu ja erityisammattikoulu antavat. Tilastot näyttävät, että valitettavan suuri osa niiden oppilaista ja opiskelijoista jää työttömiksi, erityisammattikoulun edustaja oli eri mieltä. Jäin miettimään, miksi erityiskoulun käyminen syrjäyttää, vaikka niissä opiskelua perustellaan muun muassa sillä, että niistä saatava tuki antaa ne valmiudet, joita ihminen myöhemmin tarvitsee pärjätäkseen ei-erityisessä elämässä. Onko erityiskoulu toivottomiksi leimattujen ihmisten säilömispaikka vai tie eteenpäin?

Toisessa paneelissa puhuttiin Tampereen kaupungin vammaispoliittisesta ohjelmasta. Yleisönä oli tamperelaisia vammaisia ja joitain muita, joiden suhdetta asiaan en valitettavasti tiedä. Ensin puitiin peruskysymystä: pitääkö olla erilinen ohjelma vai pitäisikö vammaispolitiikan olla läpileikkaava periaate. Valtaosa, itseni mukaan lukien, oli sitä mieltä, että erillinen ohjelma on tarpeen. Jotkut spekuloivat vaaralla, että ohjelma jää pölyttymään, kuten edellinen vammaispoliittinen ohjelma. Kaikki asianosaiset sitouttava prosessi, tarkka vastuutahojen määritteleminen ja huolellinen seuranta ovat parhaita lääkkeitä tämän ongelman ehkäisyyn.

Oli hyvä päästä puhumaan politiikkaa. Minua on jo pitempään vaivannut se, että vammaispolitiikassakin jumitetaan yksittäisissä asioissa. Eilenkin paneelissa piti nimetä se ongelma, joka on Tampereella kaikkein kiireisin. Tottakai mainittiin sellaisia kuin asumis- ja kuljetuspalvelut sekä henkilökohtainen avustaja. Yleisöstä tuli esiin viestintä. Koska nämä asiat ovat rempallaan ja estävät perusarjen sujumisen liian monelta ihmiseltä, ei päästä periaatteellisempaan keskusteluun, visioihin. Onko kuljetuspalvelujen sääntöjen jatkuva kiristäminen itseasiassa juoni, jolla vältetään kunnollinen vammaispoliittinen keskustelu? Olen valmis tekemään paljon töitä sen eteen, että Tampereen vammaispoliittisesta ohjelmasta ei tule pelkkä lattea toimenpidelista, vaan oikea, poliittinen ohjelma, jonka periaatteisiin on hyvä nojata kaikessa päätöksenteossa.

vähemmän kultaiset vuodet.

Kirjailija Kaari Utrio puhui tällä viikolla varsin synkästi vanhuuden päivistä. Hän ilmoitti, ettei halua miniöiden vaivoiksi ja vaati, että vanhuksille annettaisiin mahdollisuus valita ennenaikainen, miellyttävä kuolelma. Jos kuolema voi olla miellyttävä. Utrio perusteli väitettään myös rahalla: vanhusten hoito maksaa yhteiskunnalle. Ihme, ettei Utrio ehdota, että lopetetaan kaikki terveyttä edistävä työ ja luovutaan kokonaan erikoissairaanhoidosta. Sillä lailla päästäisiin nopeasti eroon pitkästä eliniästä.

Monilla on erilainen käsitys elämänsä viimeisistä vuosista kuin Utriolla. Ankean työelämän kestää, kun mielessä siintelee haave omistautumisesta siihen, mistä todella nauttii: lapsenlapsille, purjehdukselle, käsitöille, puutarhanhoidolle, kirjoittamiselle, kieltenopiskelulle. Silloin voi hyvällä omalla tunnolla elää juuri sillä tavalla kuin itse haluaa. Aktiivista vanhuutta korostetaan myös erilaisissa poliittisissa ohjelmissa. Niiden kielellä hyvä elämä on elämänlaatua.

Utrio on oikeassa siinä, että kun ihmisen kunto huononee, eläkepäivät muuttuvat vähemmän ruusuisiksi. Avun tarve johtaa siihen, mitä Utrio kutsuu miniöiden vaivoiksi joutumiseksi. Toinen vaihtoehto on laitos, joka tarkoittaa mammuttijärjestelmän kynsiin joutumista. Yleinen ajattelutapa on, että kun ihminen alkaa tarvita apua ja sairastella, hän on enää avuntarve ja sairaus. Hänet niputetaan apua tarvitsevien ja sairaiden massaan, jota käsitellään massana. Avun tarve pakottaa alistumaan mielivaltaan. Vaikka laitoksen pitäisi turvata ihmiselle tarpeellinen apu ja hoito, se on vankila, johon muuttaminen tarkoittaa luopumista kaikesta siitä, mitä haluaisi tehdä. Laitos tarkoittaa myös toimintakyvyn heikkenemistä, vaikka tavoite on päinvastainen. Hurjin kuulemani arvio on, että yhdestä laitospäivästä toipuminen vaatii kolme päivää kuntoutusta.

Ei pitäisi olla mikään uutinen, että ranskalaisessa sairaalassa potilaat pääsevät osallistumaan viinitarhan hoitoon. Tämän mahdollisuuden nimeäminen terapiaksi kertoo jotain huolestuttavaa yhteiskunnasta. Ihan kuin sairaalahoitoa tarvitseville ihmisille voisi myöntää luvan mielekäältä tuntuvaan toimintaan vain sillä ehdolla, että se on lääketieteellisesti perusteltua. Tästä huolimatta ilahduin uutisesta, koska siinä kerrottiin, että jossain toimitaan oikeasti potilaslähtöisesti.