Matka Japanissa jatkuu. Nyt ollaan kylmässä Hokkaidossa, Hokadaten kaupungissa, lumisten vuorien ihanassa sylissä. Olen viihtynyt hyvin. Niin hyvin, että eilen illalla huomasin, etten enää osaa käyttää veistä ja haarukkaa. Ostinkin itselleni tuliaisiksi syömäpuikot. Meille on näytetty paljon paikkoja. Vanhainkoti, NMKY, kehitysvammaisten ryhmäkoti, erityiskoulu, kuntoutuslaitos, vuori ja ainu-kansan museo. Joka paikassa vastaanotto on mitä ystävällisin. Kun lähdemme, ihmiset tulevat ulos heiluttamaan.
Olemme tavanneet paljon johtajia ja yllättävän vähän vammaisia ihmisiä. Vammaisten ihmisten kanssa ei etenkään ole päässyt puhumaan pääosin siksi, että täällä vain johtajien kuuluu puhua vieraille. Yhtään vammaista johtajaa ei ole tavattu, naisjohtajiakin vain muutama.
Eilen ahdisti niin, että koko yleensä puhelias bussimme täyttyi syvästä hiljaisuudesta. Lounaalla puhuttiin vain vähän. Olimme käyneet kuntoutuslaitoksessa, jossa asui kaikenikäisiä vammaisia ihmisiä. Asukkaat viettivät aikaansa katsomalla televisiota tai tyhjyyttä - tai samahan se kai on, maaten sängyissään passiivisina. Käytävillä kaikui televisioiden ääni. Kenenkään ovi ei ollut kiinni. Meitä kehotettiin auliisti tutustumaan huoneisiin - siis menemään toisen ihmisen kotiin kysymättä lupaan. Vammaiset eivät puhuneet keskenään. Kuntoutustilat olivat yhtä kuin muutama patja lattialla. Ei näkynyt kirjoja, pelejä tai muita viihdykkeitä. Ei mitään älyllistä, vaikka suurin osa asui laitoksensa liikuntavamman vuoksi. Saman vamman, joka minulla on. Vain sairaalanhajuisia pitkiä, kalseita käytäviä.
Ahdistuksestani huolimatta olin myös tyytyväinen. Ennen tätä laitosta meille oli näytetty pelkästään sellaisia eliittipaikkoja, joissa asukkaat riemuitsivat elämästään, henkilökunta puhui enemmän elämästä kuin diagnooseista ja joista pääsi ulos aina kuin halusi. Siihen nähden tuntui oudolta, että niin monet virkamiehet ja poliitikot ilmaisivat syvän huolensa Japanin vammaisten tilanteesta. Nyt ymmärrän.
Moi Amu!
VastaaPoistaHyvä lukea matkakertomustasi. Miten muuten Japanissa toimii saavutettavuus yleisestikin, esim. julkisen liikenteeen puolella ja rakennuksissa?
Muutoinkin on ollut juttua, että Aasiasta löytyy vaikutteita ja kehityssuuntia joita me voimme ottaa opiksemme.
T.Sami Virtanen
Se esteettömyys, joka on minulle välttämätöntä, oli kyllä varsin hyvin hanskassa. Näin paljon toimivia ratkaisuja, joita ei Suomessa ole. Toisaalta kuulin, että tietotekniikan kanssa ei ollut päästy ihan samaan. TV-tekstityksistä ei ole mitään hajua. Vaikka oli esteetöntä, en nähnyt vammaisia ihmisiä katukuvassa lainkaan. Se kertoo kyllä jostain huolestuttavasta.
VastaaPoistaKaiken kaikkiaan vammaiskuva on meidän kuulemamme mukaan aika medikalistinen. En todellakaan toivo sellaista Suomeen. Toisaalta vaikutti siltä, että haluttiin oppia ja neuvoja siitä, miten asioita pitäisi parantaa.
Jos jonkun asian haluaisin Japanista Suomeen näkemäni perusteella, se on palveluasenne. Kaikki hoitui sovitusti, eikä koskaan valitettu. Suomessahan joutuu aina perustelemaan tarpeensa miljoona kertaa. Eurooppalainen todellisuus tuli vastaan heti paluulennolla, kun lentoemäntä tivasi, enkö muka varmasti osaa kävellä edes vähän, ettei hänen tarvitsisi hakea lentokoneen pyörätuolia viedäkseen minut vessaan.