erityisiä keskusteluja

Osallistuin eilen kahteen vammaispoliittiseen paneelikeskusteluun. Ne olivat huomattavasti miellyttävämpiä,hidastempoisempia, kuin vaalipaneelit.

Ensimmäinen paneeli oli tutkimustarkoituksiin. Siinä keskusteltiin erityiskouluista ja -luokista. Meidän, alan asiantuntijoiden, yhteinen näkemys näytti olevan, että parasta olisi, että kaikki opiskelijat voisivat opiskella mahdollisimman paljon yhdessä. Se vaatii suuria muutoksia kouluilta ja koko koulutusjärjestelmältä. Olimme selvästi eri mieltä siitä, onko tavoitteeseen mahdollisuus päästä. Olimme eri mieltä myös siitä, millaisen pohjan jatko-opinnoille ja työllistymiselle erityiskoulu ja erityisammattikoulu antavat. Tilastot näyttävät, että valitettavan suuri osa niiden oppilaista ja opiskelijoista jää työttömiksi, erityisammattikoulun edustaja oli eri mieltä. Jäin miettimään, miksi erityiskoulun käyminen syrjäyttää, vaikka niissä opiskelua perustellaan muun muassa sillä, että niistä saatava tuki antaa ne valmiudet, joita ihminen myöhemmin tarvitsee pärjätäkseen ei-erityisessä elämässä. Onko erityiskoulu toivottomiksi leimattujen ihmisten säilömispaikka vai tie eteenpäin?

Toisessa paneelissa puhuttiin Tampereen kaupungin vammaispoliittisesta ohjelmasta. Yleisönä oli tamperelaisia vammaisia ja joitain muita, joiden suhdetta asiaan en valitettavasti tiedä. Ensin puitiin peruskysymystä: pitääkö olla erilinen ohjelma vai pitäisikö vammaispolitiikan olla läpileikkaava periaate. Valtaosa, itseni mukaan lukien, oli sitä mieltä, että erillinen ohjelma on tarpeen. Jotkut spekuloivat vaaralla, että ohjelma jää pölyttymään, kuten edellinen vammaispoliittinen ohjelma. Kaikki asianosaiset sitouttava prosessi, tarkka vastuutahojen määritteleminen ja huolellinen seuranta ovat parhaita lääkkeitä tämän ongelman ehkäisyyn.

Oli hyvä päästä puhumaan politiikkaa. Minua on jo pitempään vaivannut se, että vammaispolitiikassakin jumitetaan yksittäisissä asioissa. Eilenkin paneelissa piti nimetä se ongelma, joka on Tampereella kaikkein kiireisin. Tottakai mainittiin sellaisia kuin asumis- ja kuljetuspalvelut sekä henkilökohtainen avustaja. Yleisöstä tuli esiin viestintä. Koska nämä asiat ovat rempallaan ja estävät perusarjen sujumisen liian monelta ihmiseltä, ei päästä periaatteellisempaan keskusteluun, visioihin. Onko kuljetuspalvelujen sääntöjen jatkuva kiristäminen itseasiassa juoni, jolla vältetään kunnollinen vammaispoliittinen keskustelu? Olen valmis tekemään paljon töitä sen eteen, että Tampereen vammaispoliittisesta ohjelmasta ei tule pelkkä lattea toimenpidelista, vaan oikea, poliittinen ohjelma, jonka periaatteisiin on hyvä nojata kaikessa päätöksenteossa.