entä nyt?

Vammais- ja opiskelijajärjestöt kokoontuvat säännöllisin väliajoin keskustelemaan ja edistämään vammaisten opiskelemista. Tämän yhteistyön hedelmiin kuuluu muun muassa Otuksen tekemä tutkimus vammaisten nuorten koulupoluista. Tänään keskustelimme THL:n Aulikki Rautavaaran kanssa Vammaispoliittisesta ohjelmasta, jota Suomen hallituksen nimeämä työryhmä tällä hetkellä työstää. Olen kuullut ennenkin ohjelman valmistelusta. Toivottavasti pian päästään kuulemisista kirjoittamisvaiheeseen.

Myös ESOKilla oli kokous tänään. En ehtinyt olla loppuun asti, kun piti mennä puhumaan toisen asteen opiskelijajärjestöjen kanssa opiskeluterveydenhuollosta. Kokouksessa todettiin, että paljon on tapahtunut ja tapahtumassa. On myös kaikenlaisia suunnitelmia, jotka kuulostivat hyviltä. Huolestuin. ESOK loppuu tänä vuonna, eikä tiedossa ole, miten se jatkuu vai jatkuuko ollenkaan. Myös Design for All -verkosto on kuulemma vain varjo entisestään sen jälkeen, kun Stakesista tuli THL ja Päivi Tahkokallio vaihtui joihinkin, joita en ole edes tavannut. On sääli, jos valtavan hyvin alkanut esteettömyystyö niin korkeakouluissa kuin muualla yhteiskunnassa katkeaa hankkeiden loppumiseen.

Joku voi tietysti sanoa, että vika on hankkeissa, koska ne eivät ole onnistuneet juurruttamaan toimintaansa muihin organisaatioihin niin, että se jatkuisi ilman hankkeiden tukea. Esteettömyys on kuitenkin niin uusi ja monitahoinen asia, että viisikin vuotta sen juurruttamiseen on ihan liian vähän. Viisi vuotta menee helposti jo siihen, että ehtii tavata edes useimpien korkeakoulujen olennaiset ihmiset. Puhumattakaan siitä, että saisi asenteita muutettua.

Meillä töissä minulle luvattiin, että sen esteettömyys ottaa huomenna aimo harppauksen eteenpäin. Minun ei enää tarvitse soittaa joka aamu jollekin jo sisällä olevalle, että pääsen sisälle. Ja työsuhteeni on vasta vähän yli puolessa välissä.

hyvässä hengessä

Puoluekokous on ohi ja minä olen palannut hetkeksi asemapaikalleni, kuumaan asuntooni. Meitä oli selvästi kaivattu kotiin. Tunnen valtavaa pettymystä, kuten häviäjät kai aina, mutta myös iloa hyvien puheenjohtajavalintojen takia. Puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtajan paikka tuntuu keksiltä, kun olisi ehkä voinut saada kakun.

Poliittinen keskustelu oli tällä kertaa harvinaisen hyvä ja asialinen. Odotin kuulevani tiukempaa kritiikkiä vihreiden hallitustoimintaa kohtaan, mutta sellaista ei kuulunut. Se kertoo, että kenttä on tyytyväinen eduskuntaryhmän ja ministereiden toimintaan, mutta toisaalta keskustelua tarvittaisiin. Rakentava kyseenalaistaminen vahvistaa politiikan pohjaa. Avoin kyseenalaistaminen on hyväksi, toisin kuin nurkkapöydän jurputtaminen, joka ainoastaan nakertaa luottamusta toisiin. Valitettavasti se on meidänkin puolueessamme varsin yleinen kyseenalaistamisen muoto.

Itse aloitin poliittisen puheenvuoroni vammaispolitiikalla. Yksi sen suurimmista ongelmista on, että kaikki ovat periaatteessa vammaisten puolella. Kaikissa ryhmissä ollaan yhtä suurta nyökytystä ja myöntelyä, kun puhutaan vammaisten oikeuksista. Silti ihmisiä suljetaan laitoksiin tai kotiinsa vailla mahdollisuutta käydä missään. Silti on erityiskouluja, jossa opetuksen taso lähentelee huolestuttavasti nollaa. Silti vammaisista ihmisistä puhutaan budjettikäsittelyissä kylmästi kuluerinä. Kukaan ei ole koskaan ilmoittautunut avoimesti vammaisvastaiseksi, ei edes vammaiskriittiseksi, koska kaikki ovat ehdottomasti vammaisten puolella. Miten tämä on mahdollista?

Nykyisessä vammaispoliittisessa keskustelussa ei käy ilmi, millaiset arvot ja periaatteet oikeasti ohjaavat vammaispolitiikkaa. Kun niistä vaietaan, on ihan turha odottaa, että niistä puhuttaisiin, saati että ne muuttuisivat tai terävöityisivät. Kukaan ei oikaise väärinkäsityksiä, eikä kehittele arvojensa pohjalta uusia avauksia. Keskustelun puute on siis oikeastaan uhka vammaisten tulevaisuudelle.

Samaa voi sanoa puolueesta. Jos vain yhteishengen nimissä ollaan samaa mieltä, politiikka latistuu. Konsensus, joka rakentuu samaa mieltä olemisen paineesta, on äärimmäisen huono konsensus. Siispä tein puoluekokouslupauksen: olen tästä lähtien itse skarpimpi ja avaan suuni aina, kun jokin kummastuttaa tai ärsyttää.

iloinen paikka ja kaupunki

Olin perjantaina Oulussa Kynnyksen asioissa. Oulun Kynnys toimii Kumppanuuskeskuksessa, joka on monien sosiaali- ja terveysalan järjestöjen toimistotalo. Alakerrassa on yhteinen tila, jota järjestöt voivat varata ja jossa toimii ammattiopiston opiskelijoiden pitämä kahvila. Ei ole kauan siitä, kun Kumppanuuskeskuksessa aloitti neunvontapalvelu, josta voi kysyä mitä tahansa sosiaali- ja terveystoimen palveluista ja saada apua lomakkeiden täyttämisessä ja valitusten tekemisessä. Tässä monimutkaisen sosiaali- ja terveysturvan maassa en yllättynyt lainkaan kuullessani, että palvelulle on ollut runsaasti kysyntää.

Oulun Kynnyksen aluesihteeri Marjut Korjola kertoi minulle kesälomasuunnitelmistaan, jotka ovat kunnianhimoisemmat kuin omani, jotka liittyvät lähinnä mökkielämästä selviytymiseen. Hän aikoo ajaa sähköpyörätuolillaan kotikunnastaan Haukuputaalta Helsinkiin. Marjut on perustanut hankkeestaan hienon blogin, jonka kautta voi myös tukea tempausta.

Sain Oulussa palautetta Kynnys-lehdestä. Siinä on kuulemma liikaa juttuja kehitysyhteistyöstä. Pitäisi asettaa kotimaan vammaiset etusijalle, sillä kehy-hankkeista hyötyvät vain ne, jotka pääsevät niiden puitteissa kivoille ulkomaanmatkoille. Siitä tuli hirveän paha mieli. Kynnyksessä tehdään koko ajan paljon suomalaisten vammaisten oikeuksien puolesta, mutta emme olisi kovin uskottava ihmisoikeusjärjestö, jos unohtaisimme globaalin vastuumme. Sitäpaitsi kansainvälisestä yhteistyöstä on etenkin pitkällä tähtäimellä paljon iloa myös suomalaisille. Ilman sitä ei olisi syntynyt YK:n vammaisten ihmisoikeussopimusta. Sitä voimakkaampaa työkalua kotimaan politiikkaan vaikuttamisessa tuskin voi kuvitella.

ESOK-hankkeen seminaarissa kaikki olivat sitä mieltä, että korkeakoulujen esteettömyystyö kaipaa lisää resursseja ja että verkosto on hyvä olla olemassa varsinaisen hankkeen päättymisen jälkeenkin.

Paneelikeskustelua kuunnellessani olin iloinen, että olen tavallaan osa ammattikorkeakoululiikettä. Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto ARENEn edustaja Timo Luopajärvi oli selvästi sitounut esteettömyyden määrätietoiseen edistämiseen, mitä ei valitettavasti voi sanoa yliopistojen rehtorineuvoston edustajasta. Olin ylpeä myös kynnysläisyydestäni, niin paljon meitä oli paikalla ja niin hyviä puheenvuoroja pidimme.

Esteettömyyskeskusteluissa toistellaan usein lausetta: "Eihän esteettömyys ole pelkästään vammaisten etu, vaan siitä on hyötyä muillekin." Totta kyllä ja aina parempi, mitä useampia ryhmiä voidaan palvella paremmin, mutta välillä ärsyttää, että lausetta toistellaan epäilyttävän monesti silloin, kun halutaan korostaa esteettömyyden tärkeyttä. Ihan kuin esteettömyydellä ei olisi niin väliä, jos se olisi tarpeen vain vammaisille ihmisille. Entä, jos joku asia on? Minun on esimerkiksi hyvin vaikea kuvitella, että pistekirjoitus on välttämätöntä muillekin kuin näkövammaisille. Tekstiä on kuitenkin oltava myös pistekirjoituksella, koska ihmisoikeudet ovat voimassa riippumatta ihmisten lukumäärästä.

etsin kahta henkilökohtaista avustajaa

Hyville tyypeille Helsingissä.


Hyville tyypeille Tampereella.

"Muutokset ovat mahdollisia"

En sitten mennytkään Kuopioon. Olin katsonut hyvissä ajoin itselleni junan, jolla pääsen tänään Savoon. Koska "muutokset ovat mahdollisia", kuten VR:n sivuilla sanotaan, Tampereelta Pieksämäelle menevä esteetön juna olikin korvattu esteellisellä. Nyt ei harmittanut yhtä paljon kuin silloin kun missasin samasta syystä Leon ja Annukan häät, mutta valtavasti silti. Ystävällinen lipunmyyjä kyllä kysyi, voisiko minut nostaa tavalliseen pikajunaan. Parempi, että ei, koska se on vaarallista, enkä olisi päässyt koko matkan aikana vessaan. Aamuteen jälkeen se ei siis ollut hyvä idea.

Koska en nyt pääse osallistumaan Vihreä Suomi -kiertueen Kuopion etapille, annan itseni vastata pariin kysymykseen, jotka kuuluvat kiertueen kysymyspatteristoon. Ketään tuskin haittaa, että siirryn suoraan kysymyksiin esittelemättä itseäni.

1. Millaisia terveisiä haluaisit lähettää ministeri Vehviläiselle?
Vauhtia joukkoliikenteen esteettömyyden parantamiseen!

2. Miten kehittäisit puoluevaltuuskunnan ja vihreän kentän yhteydenpitoa?
Puoluevaltuuskunnan ohjelmatyön hedelmistä, ohjelmista, pitäisi tehdä tiiviitä lyhennelmiä, josta kuka tahansa vihreä voisi löytää työkaluja omaan poliittiseen työhönsä. Ohjelmista ja mahdollisista muista linjauksista voisi tehdä valmiita valtuustoaloitteita, PowerPointteja ja muita käytännöllisiä työkaluja, joiden avulla asioita saataisiin edistettyä mahdollisimman laajasti. Vihreää nettifoorumia voisi käyttää puoluevaltuuskunnan ja kentän yhteydenpitoon. Jos puoluevaltuuskunta järjestää tulevaisuudessa teemaseminaareja, kuten toivottavaa olisi, niihin pitäisi kutsua myös muita vihreitä. Itse olisin puoluevaltuuskunnan puheenjohtajana valmis kiertämään paikallisyhdistyksiä. Se on erittäin tehokas keino tiivistää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja parantaa viestien kulkua.

3. Ketä poliitikkoa ihailet?
Varmaan eniten ihailen Kalle Könkkölää, joka on tehnyt uskomattoman hienon uran sekä Suomessa että ulkomailla. Toki monia muitakin vihreitä poliitikkoja.

4. Millä politiikan alalla vihreillä on puutteita?
Ongelma ei mielestäni ole siinä, ettei meillä olisi hyviä linjoja ja osaavia ihmisiä jollain politiikan alalla. Meillä on valtavasti osaamista ja hyviä linjoja oikeastaan mistä tahansa aiheesta. Ongelma on enemmänkin se, että ne eivät näy. On mietittävä, mitä pitäisi tehdä, että meidän kannoistamme kirjoitettaisiin silloinkin, kun puhe ei ole ympäristöasioista. Ei sillä, etteivät ympäristöasiat olisi tärkeitä.

Aiempi Vihreä Suomi -kiertuetta käsitellyt bloggaukseni on ilmeisesti jättänyt ainakin Tuomas Tuuren siihen luuloon, että kiertue on kaiken kaikkiaan mennyt osaltani huonosti. Niin ei ole.

Esimerkiksi tänään käytiin Lahdessa ja Kouvolassa. Tilaisuudet olivat varsin erilaisia. Lahdessa oltiin kesäteatterissa, Kouvolassa kauppakeskuksessa. Auringonpaisteen huomasi tunnelmastakin. Itselläni meni aika hyvin. Lahdessa ehkä paremmin kuin Kouvolassa, missä alkoi jo vähän väsyttää.

Matkalukemisenani oli Sosiaalibarometri 2009, jossa sosiaalialan päättäjät ja ammattilaiset arvioivat palveluita ja alan toimintakentän muutosta. Siinä näkyy vanha tuttu vastakkainasettelu eri toimijoiden välillä. Muun muassa yksi työvoimatoimiston edustaja syyttää kunnan sosiaalitoimistoa asiakkaidensa sysäämistä omalle tontilleen, työnhakijoiksi, joilla ei ole mitään toivoa työllistymisestä. Millainen rooli kansalaiselle jää tällaisessa pompottelussa? Valtiollisia ja kunnallisia toimijoita ei ole rakennettu kilpailemaan keskenään, vaan toimimaan yhdessä. Miksi se on niin kamalan vaikeaa?

En ole vielä päättänyt, ketä äänestän puolueen varapuheenjohtajaksi, vaikka saan vertailla heitä mielin määrin tällä kiertueella. Kolmea saa äänestää, koska niin monta valitaan. Kuka tahansa yhdeksästä ehdokkaasta sopisi tehtävään varsin mainiosti. On vain valittava, mitä haluan varapuheenjohtajani painottavan tehtävässään. Nyt olen päättänyt vain, että yksi äänistäni menee kansanedustajalle.

Huomenna on vuorossa Kuopio, missä asuvat monet ihanat.