Hyvät kuulijat,
toivotan teille kaikille erinomaista kansainvälistä vammaisten oikeuksien päivää. Tällainen seminaari on oivallinen tapa juhistaa tätä teemapäivää. Tänään esteettömyys tulee tutuksi yhä useammalle siitä kiinnostuneelle. On hyvä, että voimme kokoontua pohtimaan esteettömyyden konkreettista toteuttamista yhdessä. Väistämättä tulee kuitenkin mieleen, miten aiheesta saisi tiedotettua myös niille, joita aihe ei niin kiinnosta. Esteettömyys on kuitenkin kaikkien asia.
Yksi tapa tehdä esteettömyyden merkitys näkyväksi olisi aina kolmas joulukuuta sulkea kaikki paikat, jotka ovat esteellisiä. Monet ihmiset eivät silloin pääsisi työpaikoilleen, harrastuksiinsa, pankkeihinsa, kyläilemään ja niin edelleen. Se tuntuisi varmasti ainakin mielivaltaiselta: miksi tähän on suunniteltu luiska, mutta tuohon ei? Se on minun kokemukseni pyörätuolin käyttäjänä lähes päivittäin.
Vammaispolitiikan historiaan liittyvät hyvin vahvasti hyväntekeväisyys ja hyvä tahto. Niitä on ilmassa täällä Tampereellakin. Se ei perustu tietoon, vaan valitettavasti aika usein stereotyyppisiin käsityksiin siitä, millaista vammaisen elämä on. Ihmiset haluavat auttaa heikoimpia. Kun ne heikot haluavatkin lisää, aletaan syyttää niitä kiittämättömiksi ja kohtuuttomiksi. Terveyskeskuksen esteettömyydelle nyökytellään, mutta kun vammaiset haluavat päästä yökerhoonkin, kauhistellaan, eikö mitään riitä. Hyvän tahdon kantomatkan määrittelee aina joku muu kuin sen kohde.
YK:n jäsenmaat hyväksyivät vuonna 2007 sopimuksen vammaisten ihmisten ihmisoikeuksista. Se edustaa uudenlaista vammaispolitiikkaa. Sen tavoitteena on täydellinen yhdenvertaisuus vammaisten ja muiden ihmisten välillä. Sopimus määrittelee esteettömyyden ihmisoikeudeksi, joka on luovuttamaton ja pätee kaikkiin elämän osa-alueisiin. Sitä on edistettävä suunnitelmallisesti toimenpiteillä, jotka perustuvat tietoon. Sen toteutuminen edellyttää poliittista tahtoa, joka näkyy poliittisissa ohjelmissa, talousarvioissa ja toimintasuunnitelmissa. Kaupunkiorganisaatiossa, esimerkiksi Tampereella, sen täytyy näkyä kaikilla toimialoilla. Se edellyttää laajaa yhteistyötä yksityisen, julkisen ja kolmannen sektorin välillä.
Ihmisoikeussopimuksen yksi keskeinen viesti on vammaisten osallisuus. Ei mitään meistä ilman meitä. Esteettömyyden kohdalla tämä vammaisliikkeen hieno slogan tarkoittaa, ettei mikään ratkaisu ole hyvä ennen kuin käyttäjät ovat todenneet sen käytännössä hyväksi. On kaikkien etu, että vammaisten ihmisten omakohtaiseen kokemukseen perustuva asiantuntemus kohtaa suunnittelijoiden ja toteuttajien ammattitaidon.
Tampere haluaa olla edelläkävijä. Esteettömyyden osalta on otettu tavoitteeksi, että pyritään olemaan esteettömämpi kuin Turku. Turulla on hienot suunnitelmat, joten niiden tasolla sitä voi olla vaikea ohittaa. Me voimme kuitenkin saavuttaa edelläkävijän aseman toteuttamalla suunnitelmamme nopeasti ja laadukkaasti.
Antoisaa seminaaria kaikille!
perjantai 3. joulukuuta 2010
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
haja-ajatuksia Vantaalta
"Meillä ei käy vammaisia", sanotaan usein, kun puhutaan esteettömyydestä. Samanlainen asenne on kokemukseni mukaan valtaosalla kokousten ja tilaisuuksien järjestäjistä: "Ei ole vammaisia osallistujia". Aika usein osun juuri sellaisiin paikkoihin ja kokouksiin. Niinkuin tällä viikolla.
Tampereen kaupungin terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunta eli tetola matkusti koulutusmatkalle pääkaupunkiseudulle. Vihreiden varsinainen jäsen Mervi Janhunen sairastui ja hän pyysi minua osallistumaan matkalle sijastaan. Varoitusaika oli hyvin lyhyt, kuten sairastumisissa yleensä. Osallistuin matkalle eilen, mutta tämänpäiväisiin kohteisiin ei pääse pyörätuolilla, joten ne piti skipata. Minulta jäivät kuulematta mielenkiintoiset bussikeskustelut, koska esteetöntä bussia ei ollut saatavilla. Tällaisten retkien tavoite on aina itse asian lisäksi ryhmäytyminen. Tällaisten tapausten takia vammaiset jäävät porukan ulkopuolelle hyvin helposti. Jos kaikki olisi järjestetty alunperin esteettömästi, tätäkään ongelmaa ei olisi tullut.
Vantaalla tutustuttiin päihteitä käyttävien asunnottomien palvelukeskus Koisorantaan. Päällisin puolin se näytti hyvältä paikalta. Ainoa asiakas, jonka kanssa pääsin juttuihin, kehui palvelua hyväksi. Tuntui hurjalta, ettei niinkin isossa ja hajanaisessa kaupungissa kuin Vantaa ole enempää kuin yksi paikka, johon kodin menettänyt päihteidenkäyttäjä voi kriisitilanteessa hakeutua. Ne, jotka sen löytävät, saavat apua niin pitkään kuin tarvitsevat. Henkilökunta auttaa kodin löytämisessä ja elämänhallinnan palauttamisessa, muun muassa velkojen järjestelyssä.
Meille kerrottiin suullisesti varsin laajasti asioita Vantaan sosiaali- ja terveyspalveluista. Ongelmat ovat kohtuullisen samanlaisia kuin Tampereellakin: väestö ikääntyy ja moninaiset päihde- ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Terveyspalvelujen johtaja oli hyvin innostunut tilaaja-tuottaja-mallista ja keskittämisestä, ihan kuin Tampereellakin. Vantaalla terveyskeskuspäivystys ostetaan nykyään yksityiseltä yritykseltä, MedOnelta. Asiakaskyselyjen ja talouslaskelmien perusteella malliin on oltu tyytyväisiä.
Tampereella tilaaja-tuottaja-malli on ollut käytössä joitakin vuosia. Siitä on vaikea sanoa mitään yksiselitteistä, koska se ei ratkaise mitään olennaista. Tilaaja-tuottajamallissakin palvelut voidaan tuottaa itse tai ostaa muualta. Kilpailutus ei johdu tästä mallista, vaan lainsäädännöstä, jota seurataan Tampereella ehkä liiankin tarkasti. Kokemus on osoittanut, että tilaajan ja tuottajan vastuunjaon määrittely on vaikeaa. Silti vastuun pallottelu ei ole uusi asia, vaan sitä on harrastettu entisessäkin mallissa.
Tampereen kaupungin terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunta eli tetola matkusti koulutusmatkalle pääkaupunkiseudulle. Vihreiden varsinainen jäsen Mervi Janhunen sairastui ja hän pyysi minua osallistumaan matkalle sijastaan. Varoitusaika oli hyvin lyhyt, kuten sairastumisissa yleensä. Osallistuin matkalle eilen, mutta tämänpäiväisiin kohteisiin ei pääse pyörätuolilla, joten ne piti skipata. Minulta jäivät kuulematta mielenkiintoiset bussikeskustelut, koska esteetöntä bussia ei ollut saatavilla. Tällaisten retkien tavoite on aina itse asian lisäksi ryhmäytyminen. Tällaisten tapausten takia vammaiset jäävät porukan ulkopuolelle hyvin helposti. Jos kaikki olisi järjestetty alunperin esteettömästi, tätäkään ongelmaa ei olisi tullut.
Vantaalla tutustuttiin päihteitä käyttävien asunnottomien palvelukeskus Koisorantaan. Päällisin puolin se näytti hyvältä paikalta. Ainoa asiakas, jonka kanssa pääsin juttuihin, kehui palvelua hyväksi. Tuntui hurjalta, ettei niinkin isossa ja hajanaisessa kaupungissa kuin Vantaa ole enempää kuin yksi paikka, johon kodin menettänyt päihteidenkäyttäjä voi kriisitilanteessa hakeutua. Ne, jotka sen löytävät, saavat apua niin pitkään kuin tarvitsevat. Henkilökunta auttaa kodin löytämisessä ja elämänhallinnan palauttamisessa, muun muassa velkojen järjestelyssä.
Meille kerrottiin suullisesti varsin laajasti asioita Vantaan sosiaali- ja terveyspalveluista. Ongelmat ovat kohtuullisen samanlaisia kuin Tampereellakin: väestö ikääntyy ja moninaiset päihde- ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Terveyspalvelujen johtaja oli hyvin innostunut tilaaja-tuottaja-mallista ja keskittämisestä, ihan kuin Tampereellakin. Vantaalla terveyskeskuspäivystys ostetaan nykyään yksityiseltä yritykseltä, MedOnelta. Asiakaskyselyjen ja talouslaskelmien perusteella malliin on oltu tyytyväisiä.
Tampereella tilaaja-tuottaja-malli on ollut käytössä joitakin vuosia. Siitä on vaikea sanoa mitään yksiselitteistä, koska se ei ratkaise mitään olennaista. Tilaaja-tuottajamallissakin palvelut voidaan tuottaa itse tai ostaa muualta. Kilpailutus ei johdu tästä mallista, vaan lainsäädännöstä, jota seurataan Tampereella ehkä liiankin tarkasti. Kokemus on osoittanut, että tilaajan ja tuottajan vastuunjaon määrittely on vaikeaa. Silti vastuun pallottelu ei ole uusi asia, vaan sitä on harrastettu entisessäkin mallissa.
perjantai 22. lokakuuta 2010
Pakkoautopaikat
On ekologista ja pitkällä tähtäimellä edullista rakentaa taloihin paksuja eli yleensä hyvin eristäviä seiniä. Tästä syystä tontin rakennusoikeutta määriteltäessä ulkoseinän paksuus määritellään aina 250 millimetriksi riippumatta siitä, kuinka paksu se todellisuudessa on. Näin ollen ekologisesta rakentamisesta ei rankaista.
Autopaikkojen suhteen tilanne on toinen. Niiden määrä lasketaan todellisen neliömäärän mukaan. Rakentajan kannalta tilanne on ristiriitainen: on valittava, toimiiko epäekologisesti eristämällä huonosti vai rakentamalla paljon piha-alaa autoille. On sitäpaitsi järjetöntä, että seinille täytyy varata parkkipaikkoja. Miksi autopaikkojen määrää ei voisi sallia ulkoseinien osalta laskettavan samoin kuin rakennusoikeutta määriteltäessä? On selvää, että muutos autopaikkojen määrässä olisi pieni, mutta edes suunta olisi oikea ja looginen.
Tämän järjestelmällisen epäkohdan lisäksi korviini on lähiaikoina kantautunut absurdi yksittäistapaus. Ekologisen asumisen nimiin vannovan tamperelaisen Annikinkadun puutalokorttelin ostanut yhteisö on velvoitettu varaamaan niin monta pysäköintipaikkaa kuin kompleksin pinta-ala edellyttää. He eivät tietenkään tarvitse niitä, mutta sillä ei tunnu olevan väliä. Säännökset ovat säännöksiä.
Autopaikkojen suhteen tilanne on toinen. Niiden määrä lasketaan todellisen neliömäärän mukaan. Rakentajan kannalta tilanne on ristiriitainen: on valittava, toimiiko epäekologisesti eristämällä huonosti vai rakentamalla paljon piha-alaa autoille. On sitäpaitsi järjetöntä, että seinille täytyy varata parkkipaikkoja. Miksi autopaikkojen määrää ei voisi sallia ulkoseinien osalta laskettavan samoin kuin rakennusoikeutta määriteltäessä? On selvää, että muutos autopaikkojen määrässä olisi pieni, mutta edes suunta olisi oikea ja looginen.
Tämän järjestelmällisen epäkohdan lisäksi korviini on lähiaikoina kantautunut absurdi yksittäistapaus. Ekologisen asumisen nimiin vannovan tamperelaisen Annikinkadun puutalokorttelin ostanut yhteisö on velvoitettu varaamaan niin monta pysäköintipaikkaa kuin kompleksin pinta-ala edellyttää. He eivät tietenkään tarvitse niitä, mutta sillä ei tunnu olevan väliä. Säännökset ovat säännöksiä.
sunnuntai 17. lokakuuta 2010
On äänestettävä
Julkinen keskustelu Ajankohtaisen kakkosen Homoillan jälkeen on ollut huomattavasti järjellisempää kuin ruokavaliokeskustelu MOTin rasvadebatin jälkeen. Ajankohtaisen kakkosen teemailtaformaatti on silti mielestäni vähän omituinen: studioon kutsutaan hirveän paljon ihmisiä ja vaikka aikaa onkin paljon, vain harvat saavat sanottavansa sanottua. Tällä kertaa yksi niistä harvoista oli valitettavasti Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen, jonka analyysi homoseksuaalisuudesta oli vähintään epäilyttävä.
En kuulu kirkkoon, enkä usko Jumalaan. Olen siitä tällä hetkellä erittäin iloinen, etenkin kun tiedän, että kuuluisin nimenomaan siihen hiippakuntaan, jonka piispa ohjelmassa esiintynyt konservatiivipappi Matti Repo on. Minun ei tarvitse raivoa pidätellen perustella moniäänisyydellä sitä, että kirkossa on vaikuttavissa asemissa ihmisiä, jotka vähät välittävät ihmisoikeuksista.
Eri asia olisi, jos uskoisin Jumalaan. Voin uskoa, että juontaja-näyttelijä Jani Toivolalla on ollut oikeasti vaikeaa, kun hän on päättänyt erota kirkosta keskustelun jälkeen. On raskasta havaita valtava ristiriita itsensä ja itselleen tärkeän yhteisön välillä. Toivottavasti kaikki ne, joille luterilainen kirkko on tärkeä, äänestävät marraskuun seurakuntavaaleissa kirkon päättävin elimiin niitä, joille Rakkauden kaksoiskäsky on Raamatun avainsisältö.
Siitä olen iloinen, että kuulun Vihreisiin, sillä meillä on sellaisia ihmisiä kuin Oras Tynkkynen. Hän argumentoi homoillassa kirkkaasti, mutta ei kuivasti. Sama päti kaikkiin muihinkin homojen puolustajiin ohjelmassa. Oraan kaltaisesta kansanedustajasta on oltava iloinen siinäkin mielessä, että tasa-arvoisesta avioliittolaista päättää eduskunta. Viime päivien keskustelussa on keskitytty enemmän kirkon kuin lainsäätäjän rooliin, kumpaakaan väheksymättä. Nykyisen eduskunnan enemmistö ei tämänhetkisten tietojen valossa hyväksyisi samaa sukupuolta olevien avioliittoa, vaan jatkaisi syrjintää. Kansanedustajien piittaamattomuus ihmisoikeuksista huolestuttaa minua enemmän kuin kirkon. Suomen valtio on sitoutunut ihmisoikeussopimuksiin, niihinkin, joissa kielletään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintä. Kansanedustajien sitoutumiskammoa vastaan ei voi protestoida eroamalla. On siis äänestettävä.
En kuulu kirkkoon, enkä usko Jumalaan. Olen siitä tällä hetkellä erittäin iloinen, etenkin kun tiedän, että kuuluisin nimenomaan siihen hiippakuntaan, jonka piispa ohjelmassa esiintynyt konservatiivipappi Matti Repo on. Minun ei tarvitse raivoa pidätellen perustella moniäänisyydellä sitä, että kirkossa on vaikuttavissa asemissa ihmisiä, jotka vähät välittävät ihmisoikeuksista.
Eri asia olisi, jos uskoisin Jumalaan. Voin uskoa, että juontaja-näyttelijä Jani Toivolalla on ollut oikeasti vaikeaa, kun hän on päättänyt erota kirkosta keskustelun jälkeen. On raskasta havaita valtava ristiriita itsensä ja itselleen tärkeän yhteisön välillä. Toivottavasti kaikki ne, joille luterilainen kirkko on tärkeä, äänestävät marraskuun seurakuntavaaleissa kirkon päättävin elimiin niitä, joille Rakkauden kaksoiskäsky on Raamatun avainsisältö.
Siitä olen iloinen, että kuulun Vihreisiin, sillä meillä on sellaisia ihmisiä kuin Oras Tynkkynen. Hän argumentoi homoillassa kirkkaasti, mutta ei kuivasti. Sama päti kaikkiin muihinkin homojen puolustajiin ohjelmassa. Oraan kaltaisesta kansanedustajasta on oltava iloinen siinäkin mielessä, että tasa-arvoisesta avioliittolaista päättää eduskunta. Viime päivien keskustelussa on keskitytty enemmän kirkon kuin lainsäätäjän rooliin, kumpaakaan väheksymättä. Nykyisen eduskunnan enemmistö ei tämänhetkisten tietojen valossa hyväksyisi samaa sukupuolta olevien avioliittoa, vaan jatkaisi syrjintää. Kansanedustajien piittaamattomuus ihmisoikeuksista huolestuttaa minua enemmän kuin kirkon. Suomen valtio on sitoutunut ihmisoikeussopimuksiin, niihinkin, joissa kielletään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintä. Kansanedustajien sitoutumiskammoa vastaan ei voi protestoida eroamalla. On siis äänestettävä.
torstai 12. elokuuta 2010
nyt oikeesti, Tampere
Tänään matkalla Tampereen Kynnyksen piknikille Tampereen vihreiden puheenjohtaja Päivi Sinkkonen soitti ja esitti hankalimman mahdollisen kysymyksen: "Mikä olisi mukava ja esteetön paikka tilaisuudelle?" Päivi oli huomannut saman kuin minä: joissakin paikoissa on esteetön sisäänkäynti, mutta ei invavessaa. Sellaisissa ei vammainen voi juoda mitään. Toisissa paikoissa on invavessa, mutta niihin ei pääse sisään. Sellaisesta invavessasta on iloa vain hyvin harvoille vammaisille. On täysin ymmärrettävää, että kivoja tilaisuuksia ei haluta pilata tylsillä paikoilla, jotka kyllä olisivat esteettömiä. En minä ainakaan menisi jonnekin Stockmannin kahvilaan pitämään rentoa vuosikokousta.
Itse piknik oli miellyttävä. Väkeä oli mukavasti. Perinteisesti paikalla oli vaikuttajavieras, tällä kertaa Kalle. Hän piti hienon puheen Kynnyksen ideologiasta ja ajankohtaisesta vammaispoliittisesta tilanteesta. Tunsin syvää ylpeyttä siitä, että saan tehdä töitä itsenäisen elämän liikkeessä. Ideologiasta tulee puhuttua ihan liian harvoin.
Kalle kertoi saksalaisesta, pyörätuolia käyttävästä ystävästään, joka oli päättänyt matkustaa Tampereelle lomalle. Hyvä valinta. Hän oli kuitenkin luopunut aikeistaan, koska kukaan ei ollut vastannut hänen tiedusteluihinsa. Hän oli lähestynyt matkailutoimistoa, yksittäisiä hotelleja ja palvelujen tarjoajia. En ihmettele, että hän oli päätynyt perumaan matkansa. Ei kukaan halua pilata lomaansa pelkäämällä käytännön asioita.
Mietin, mitä Tampereen matkailutoimistosta olisi vastattu. Työntekijöillä ei välttämättä olisi mitään käsitystä esteettömyysasioista. Toimiston nettisivuilta ei löydy mitään aiheesta. Tampereen matkailutoimiston kannattaisi ottaa mallia saksalaisesta Bremenin kaupungista. Siellä on tarjolla yksityiskohtainen opas kaupungin esteettömyydestä, invavessoista ja ynnä muusta. Se on saatavilla myös sähköisesti, tosin vain saksaksi. Jos ei osaa saksaa, ei hätää. Turisteja palveleva henkilökunta osaa erinomaisesti kertoa oppaassa esitetetyt tiedot myös englanniksi.
Ensi viikolla kaupungin vammaisneuvosto miettii, pitäisikö Tampereen hakea EU:n Euroopan saavutettavin kaupunki -palkintoa. Näiden tietojen valossa en pidä mahdollisuuksiamme kovin kummoisina.
Itse piknik oli miellyttävä. Väkeä oli mukavasti. Perinteisesti paikalla oli vaikuttajavieras, tällä kertaa Kalle. Hän piti hienon puheen Kynnyksen ideologiasta ja ajankohtaisesta vammaispoliittisesta tilanteesta. Tunsin syvää ylpeyttä siitä, että saan tehdä töitä itsenäisen elämän liikkeessä. Ideologiasta tulee puhuttua ihan liian harvoin.
Kalle kertoi saksalaisesta, pyörätuolia käyttävästä ystävästään, joka oli päättänyt matkustaa Tampereelle lomalle. Hyvä valinta. Hän oli kuitenkin luopunut aikeistaan, koska kukaan ei ollut vastannut hänen tiedusteluihinsa. Hän oli lähestynyt matkailutoimistoa, yksittäisiä hotelleja ja palvelujen tarjoajia. En ihmettele, että hän oli päätynyt perumaan matkansa. Ei kukaan halua pilata lomaansa pelkäämällä käytännön asioita.
Mietin, mitä Tampereen matkailutoimistosta olisi vastattu. Työntekijöillä ei välttämättä olisi mitään käsitystä esteettömyysasioista. Toimiston nettisivuilta ei löydy mitään aiheesta. Tampereen matkailutoimiston kannattaisi ottaa mallia saksalaisesta Bremenin kaupungista. Siellä on tarjolla yksityiskohtainen opas kaupungin esteettömyydestä, invavessoista ja ynnä muusta. Se on saatavilla myös sähköisesti, tosin vain saksaksi. Jos ei osaa saksaa, ei hätää. Turisteja palveleva henkilökunta osaa erinomaisesti kertoa oppaassa esitetetyt tiedot myös englanniksi.
Ensi viikolla kaupungin vammaisneuvosto miettii, pitäisikö Tampereen hakea EU:n Euroopan saavutettavin kaupunki -palkintoa. Näiden tietojen valossa en pidä mahdollisuuksiamme kovin kummoisina.
keskiviikko 4. elokuuta 2010
vaalipuheita
Vihreiden vaivaisten hallitus kokoontui eilen illalla ensimmäistä kertaa kesän jälkeen. Kokouksessa yhdistyivät ystävällinen tunnelma ja tehokkuus. Saimme päätettyä monia asioita syksyn toiminnasta ja muutamista välttämättömistä rutiiniasioista. Vieraanamme oli vantaalainen eduskuntavaaliehdokas Erja Hakkarainen. On hienoa, että vammaisten oikeudet kiinnostavat vihreitä ehdokkaita.
Vaaleista puhuttiin ehkä eniten. Eikä vain yksistä, vaan kaksista. Vihreiden vaivaisten eduskuntavaaliehdokkaita on näillä näkymin kaksi: Kaisa Porvoosta ja Miia Oulusta. Kumpaakin voi suositella mitä vilpittömimmin.
Vaivaisten omien eduskuntavaaliteesien työstäminen käynnistettiin vasta nyt, mutta toisaalta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Teemaksi tulee takuuvarmasti ainakin työllistyminen, josta on viime päivinä puhuttu myös muun muassa Hesarissa. Suomessa tätä keskustelua käydään edelleen liikaa hyväntekeväisyyden termein. Samalla unohdetaan, kuinka paljon osaamista ja potentiaalia vammaisilla ihmisillä olisi työmarkkinoilla.
Marraskuussa järjestetään evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntavaalit. En tiedä vielä, montako vammaista ehdokasta vihreillä tai muillakaan on, mutta toivottavasti monta. Seurakunnilla on vielä paljon tekemistä vammaisten ihmisten oikeuksien toteuttamisessa ja monessa muussa vihreille tärkeässä asiassa. Vihreät hyväksyivät omat seurakuntavaaliteesinsä keväällä puoluevaltuuskunnan kokouksen yhteydessä.
Paluumatkalla junassa kanssamatkustaja tunnisti minut samaksi henkilöksi, jota oli äänestänyt viime eduskuntavaaleissa. Hän kannusti asettumaan ehdolle tälläkin kertaa. Kiitin huomiosta.
Vaaleista puhuttiin ehkä eniten. Eikä vain yksistä, vaan kaksista. Vihreiden vaivaisten eduskuntavaaliehdokkaita on näillä näkymin kaksi: Kaisa Porvoosta ja Miia Oulusta. Kumpaakin voi suositella mitä vilpittömimmin.
Vaivaisten omien eduskuntavaaliteesien työstäminen käynnistettiin vasta nyt, mutta toisaalta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Teemaksi tulee takuuvarmasti ainakin työllistyminen, josta on viime päivinä puhuttu myös muun muassa Hesarissa. Suomessa tätä keskustelua käydään edelleen liikaa hyväntekeväisyyden termein. Samalla unohdetaan, kuinka paljon osaamista ja potentiaalia vammaisilla ihmisillä olisi työmarkkinoilla.
Marraskuussa järjestetään evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntavaalit. En tiedä vielä, montako vammaista ehdokasta vihreillä tai muillakaan on, mutta toivottavasti monta. Seurakunnilla on vielä paljon tekemistä vammaisten ihmisten oikeuksien toteuttamisessa ja monessa muussa vihreille tärkeässä asiassa. Vihreät hyväksyivät omat seurakuntavaaliteesinsä keväällä puoluevaltuuskunnan kokouksen yhteydessä.
Paluumatkalla junassa kanssamatkustaja tunnisti minut samaksi henkilöksi, jota oli äänestänyt viime eduskuntavaaleissa. Hän kannusti asettumaan ehdolle tälläkin kertaa. Kiitin huomiosta.
sunnuntai 1. elokuuta 2010
osallisuus on ylellisyyttä
Olin jo heittänyt Kelan uusimman Elämässä-lehden paperinkeräyskoriin. Se oli päällimmäisenä korissa, joten silmäni osuivat sattumalta kolumniin. Ei ehkä olisi pitänyt lukea sitä lainkaan, niin typerä se oli.
Kolumni kertoi siitä, että sen kirjoittaja Helena Helne on lopen kyllästynyt osallisuuteen, mielipidepalstoihin ja ihmisten mielipiteisiin. Hän on havainnut, että nykyään kaikilla pitää olla mielipide kaikkeen ja kaikki kertovat koko ajan, mitä ovat mieltä kaikesta. Osallisuutta hoetaan joka paikassa. Helnen mielestä parempi olisi kuunnella esimerkiksi luontoa.
On huolestuttavaa, ettei Kelan tutkija näytä ymmärtävän, kuinka monet ihmiset eivät voi olla osallisia edes siinä määrin, että voisivat päättää, mitä syövät aamiaiseksi, puhumattakaan siitä, että pääsisivät luontoon. Erityisesti monet Kelan asiakkaat kokevat olevansa täysin sen armoilla. Sosiaaliturvajärjestelmämme on rakennettu niin, että ihmisten on elämäntilanteineen ja palveluntarpeineen mahduttava tiettyihin lokeroihin. Minun mielestäni on ihanaa, että on kaikille avoimia mielipidepalstoja ja blogeja, joilla nämä vähemmän etuoikeutetut ihmiset voivat kertoa näkemyksensä. Toimivan luontosuhteen tärkeyttä ei voi korostaa liikaa, mutta Helneen kaltaisen yhteiskunnallisen vaikuttajan toivoisi kohtaavan tosissaan myös toiset ihmiset.
Kolumni kertoi siitä, että sen kirjoittaja Helena Helne on lopen kyllästynyt osallisuuteen, mielipidepalstoihin ja ihmisten mielipiteisiin. Hän on havainnut, että nykyään kaikilla pitää olla mielipide kaikkeen ja kaikki kertovat koko ajan, mitä ovat mieltä kaikesta. Osallisuutta hoetaan joka paikassa. Helnen mielestä parempi olisi kuunnella esimerkiksi luontoa.
On huolestuttavaa, ettei Kelan tutkija näytä ymmärtävän, kuinka monet ihmiset eivät voi olla osallisia edes siinä määrin, että voisivat päättää, mitä syövät aamiaiseksi, puhumattakaan siitä, että pääsisivät luontoon. Erityisesti monet Kelan asiakkaat kokevat olevansa täysin sen armoilla. Sosiaaliturvajärjestelmämme on rakennettu niin, että ihmisten on elämäntilanteineen ja palveluntarpeineen mahduttava tiettyihin lokeroihin. Minun mielestäni on ihanaa, että on kaikille avoimia mielipidepalstoja ja blogeja, joilla nämä vähemmän etuoikeutetut ihmiset voivat kertoa näkemyksensä. Toimivan luontosuhteen tärkeyttä ei voi korostaa liikaa, mutta Helneen kaltaisen yhteiskunnallisen vaikuttajan toivoisi kohtaavan tosissaan myös toiset ihmiset.
maanantai 26. heinäkuuta 2010
valmennuksella maailman huipulle
Eilinen Hesari kertoi, että kunnat ovat alkaneet säästää synnytysvalmennuksesta. Uutisessa ei kerrottu, mitkä kunnat ovat vähentäneet sitä ja mitkä päättäneet jättää sen kokonaan verkkomateriaalin ja neuvolahenkilökunnan varaan. Toivon, että näin typeriä kuntia on vähän.
Ovatko nämä kunnat unohtaneet, ettei kaikilla ole nettiä? On myös niitä, jotka eivät näe videoita tai hahmota lukemiaan tekstejä. Jos synnytysvalmennuksen vähentämisellä haetaan säästöjä, ei ole todennäköistä, että neuvolahenkilökuntaa olisi palkattu lisääntyneen tarpeen mukaan entistä enemmän.
Suomi ylpeilee hyvin mielellään perheille ja lapsille suunnatuilla palveluillaan. Täältä on viety hyviä käytäntöjä ympäri maailmaa. Ennaltaehkäisevällä terveydenhuollolla on nostettu elinikää ja vähennetty lapsikuolleisuutta kohtuuhinnalla. Synnytysvalmennus tiedetään erinomaiseksi tavaksi vähentää synnytykseen liittyviä ongelmia ja pelkoa. Sen tärkeys on tunnistettu viime vuonna voimaan tullessa kansanterveyslain asetuksessa, joka velvoittaa kaikki kunnat järjestämään sitä. Edes kuntien itsemääräämisoikeus ei voi olla peruste sen laiminlyömiseen. Tällaiset uutiset eivät sen puoleen ainakaan vahvista luottamustani kuntien autonomian siunauksellisuuteen.
Ovatko nämä kunnat unohtaneet, ettei kaikilla ole nettiä? On myös niitä, jotka eivät näe videoita tai hahmota lukemiaan tekstejä. Jos synnytysvalmennuksen vähentämisellä haetaan säästöjä, ei ole todennäköistä, että neuvolahenkilökuntaa olisi palkattu lisääntyneen tarpeen mukaan entistä enemmän.
Suomi ylpeilee hyvin mielellään perheille ja lapsille suunnatuilla palveluillaan. Täältä on viety hyviä käytäntöjä ympäri maailmaa. Ennaltaehkäisevällä terveydenhuollolla on nostettu elinikää ja vähennetty lapsikuolleisuutta kohtuuhinnalla. Synnytysvalmennus tiedetään erinomaiseksi tavaksi vähentää synnytykseen liittyviä ongelmia ja pelkoa. Sen tärkeys on tunnistettu viime vuonna voimaan tullessa kansanterveyslain asetuksessa, joka velvoittaa kaikki kunnat järjestämään sitä. Edes kuntien itsemääräämisoikeus ei voi olla peruste sen laiminlyömiseen. Tällaiset uutiset eivät sen puoleen ainakaan vahvista luottamustani kuntien autonomian siunauksellisuuteen.
lauantai 24. heinäkuuta 2010
kaikenlaista harmia
Kevät oli aika rankka. Oli niin paljon tekemistä, että tuli rutkasti univelkaa. Sitten tuli se kamala flunssa, joka jatkui ja jatkui ja kehittyi lopulta astmaksi. Silti jäi paljon asioita tekemättä - kuten bloggaamatta. Se on sääli, sillä sain paljon ajatuksia ja tapasin mielenkiintoisia ihmisiä.
Raskasta oli myös se, että sain tietää, etten pääse eduskuntavaaliehdokkaaksi. Pirkanmaan vihreät eivät perusteelleet asiaa sen enempää, vaan asiasta kertovan viestin sävy oli ennen kaikkea toteava. Olen edelleen hyvin pettynyt ja vihainen.
Hetken olin jo aikeissa lopettaa poliittisen toiminnan kokonaan, jäädä eläkkeelle ennen kuin minusta tulisi kamala, häpeällinen riippakivi. Pidinkin hetken etäisyyttä ja tein vain palkkatöitä ja kesäopintoja. Sitten tulivat Kirgisian väkivaltaisuudet, Suomen ydinvoimapäätös sekä Helsingin Pridea vastaan tehty isku ymmärtäjineen. Ei tällaisessa maailmassa voi muuta kuin olla aktiivinen, edes yrittää tehdä jotain. Muuten ahdistun niin paljon, etten voi olla. Vielä pahempaa: sillä lailla antaisin periksi asioille, joita en hyväksy. Ja haluanko oikeasti luopua politiikan tekemisen meiningistä ja ihanista ihmisistä? En todellakaan. On ehkä vain löydettävä uudet tavat.
Kahden viikon päästä alkaa uusi elämä. Palkkatyöni, sijaisuus, loppuu 6.8. SAMOKissa on ollut ihanaa, mutta olen innostunut myös täysipäiväisestä opiskelusta. Olen luvannut auliisti kaikille, että minulla on syksyllä enemmän aikaa. Ainakin voin päättää ajankäytöstäni vapaammin.
Raskasta oli myös se, että sain tietää, etten pääse eduskuntavaaliehdokkaaksi. Pirkanmaan vihreät eivät perusteelleet asiaa sen enempää, vaan asiasta kertovan viestin sävy oli ennen kaikkea toteava. Olen edelleen hyvin pettynyt ja vihainen.
Hetken olin jo aikeissa lopettaa poliittisen toiminnan kokonaan, jäädä eläkkeelle ennen kuin minusta tulisi kamala, häpeällinen riippakivi. Pidinkin hetken etäisyyttä ja tein vain palkkatöitä ja kesäopintoja. Sitten tulivat Kirgisian väkivaltaisuudet, Suomen ydinvoimapäätös sekä Helsingin Pridea vastaan tehty isku ymmärtäjineen. Ei tällaisessa maailmassa voi muuta kuin olla aktiivinen, edes yrittää tehdä jotain. Muuten ahdistun niin paljon, etten voi olla. Vielä pahempaa: sillä lailla antaisin periksi asioille, joita en hyväksy. Ja haluanko oikeasti luopua politiikan tekemisen meiningistä ja ihanista ihmisistä? En todellakaan. On ehkä vain löydettävä uudet tavat.
Kahden viikon päästä alkaa uusi elämä. Palkkatyöni, sijaisuus, loppuu 6.8. SAMOKissa on ollut ihanaa, mutta olen innostunut myös täysipäiväisestä opiskelusta. Olen luvannut auliisti kaikille, että minulla on syksyllä enemmän aikaa. Ainakin voin päättää ajankäytöstäni vapaammin.
lauantai 22. toukokuuta 2010
kuka kelpaa?
Pääsin vihdoin Turkuun Vihreiden puoluekokoukseen. Nyt istun työryhmässä, joka käsittelee poliittiseen ohjelmaan tulleita muutosesityksiä. Yöstä tulee pitkä, sillä muutosehdotuksia on noin tuhat.
Ennen tänne tuloani osallistuin vastaperustetun Kansainvälisesti adoptuidut aikuiset ry:n paneeliin, jossa keskusteltiin siitä, kenellä on oikeus adoptioon. Paikalla olivat minun lisäkseni lastenpsykiatri, sosiaalityöntekijä, adoptoitu aikuinen ja puoliksi kenialainen homo. Vaikka kolme tuntia tuntui etukäteen liian pitkältä ajalta, se osoittautui aivan liian lyhyeksi kaikille nouseville rönsyille.
Olin pyytänyt päästä keskusteluun, koska olen saanut kymmeniä yhteydenottoja vammaisilta ihmisiltä, joita on syrjitty adoptioneuvonnassa. Minulle on syntynyt sellainen käsitys, että Suomessa vammaisen ihmisen on käytännössä mahdotonta saada adoptiolasta. Koska tarkkoja kriteereitä ei ole, prosessiin osallistuvilla virkamiehillä on paljon valtaa. Tämänpäiväinen keskustelu ei muuttanut kuvaani. Periaatteessa kukaan ei sanonut, että vammaisuus on sinänsä syy adoption epäämiselle, mutta yksittäisistä puheenvuoroista kävi ilmi, että vanhemman vammaisuus on vastoin lapsen parasta.
Juuri lapsen paras osoittautui päivän aikana epämääräisyydessään mitä ongelmallisimmaksi. Se on vaivannut minua jo aiemmin. Lapsen parhaaseen vedotaan monenlaisissa tilanteissa määrittelemättä tarkemmin, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Liian monesti lapsen parhaasta puhutaan silloin, kun halutaan tappaa keskustelu leimaamalla toiset sen vastustajiksi. Oikeastaan ei ole yhtä oikeaa määritelmää siitä, mikä on lapsen paras. Hyvään keskusteluun tarvitaan tarkempia termejä.
Keskustelu oli kahtiajakoinen. Kun kysymys oli, millaisia erityisiä ominaisuuksia adoptiovanhemmalta vaaditaan, kaikki keskustelijat toivat esiin lähinnä sosiaalisia ominaisuuksia. Pitää olla avoin ja kyetä kohtaamaan lapsen kohtaamat ennakkoluulot. Sitten, kun alettiin puhua siitä, kenellä pitäisi tai ei pitäisi olla oikeus adoptioon, esiin tuli fyysisiin ja psyykkisiin ominaisuuksiin sekä taloudellisiin resursseihin. Se kertoo, että ihmisiä on paljon helpompi lokeroida muiden kuin oikeasti tärkeiden sosiaalisten ominaisuuksien perusteella. Samalla se kertoo, että tiettyihin fyysisiin, psyykkisiin ja taloudellisiin ominaisuuksiin liitetään oletuksia ihmisten sosiaalisesta asemasta. Esimerkiksi oletetaan, että vammaisuus tarkoittaa aina traumaa, joka aiheuttaa sen, ettei kykene tukemaan lasta vaikeissa tilanteissa.
Paneelin jälkeen olen suunnilleen samaa mieltä adoptiosta kuin ennen sitä. Adoptiossa tärkeintä on, että muodostuu perhe, jossa kaikilla on hyvä olla. Kenelläkään ei ole eikä pitäisi olla siihen mitään ehdotonta oikeutta, mutta ketään ei saisi sulkea kategorisesti ulkopuolelle. Jo Suomen lainsäädäntö kieltää syrjinnän tiettyjen ominaisuuksien perusteella, eikä edes adoptiovanhemmuus ole niin mystinen ja erityinen asia, ettei lakia olisi syytä kunnioittaa.
Ennen tänne tuloani osallistuin vastaperustetun Kansainvälisesti adoptuidut aikuiset ry:n paneeliin, jossa keskusteltiin siitä, kenellä on oikeus adoptioon. Paikalla olivat minun lisäkseni lastenpsykiatri, sosiaalityöntekijä, adoptoitu aikuinen ja puoliksi kenialainen homo. Vaikka kolme tuntia tuntui etukäteen liian pitkältä ajalta, se osoittautui aivan liian lyhyeksi kaikille nouseville rönsyille.
Olin pyytänyt päästä keskusteluun, koska olen saanut kymmeniä yhteydenottoja vammaisilta ihmisiltä, joita on syrjitty adoptioneuvonnassa. Minulle on syntynyt sellainen käsitys, että Suomessa vammaisen ihmisen on käytännössä mahdotonta saada adoptiolasta. Koska tarkkoja kriteereitä ei ole, prosessiin osallistuvilla virkamiehillä on paljon valtaa. Tämänpäiväinen keskustelu ei muuttanut kuvaani. Periaatteessa kukaan ei sanonut, että vammaisuus on sinänsä syy adoption epäämiselle, mutta yksittäisistä puheenvuoroista kävi ilmi, että vanhemman vammaisuus on vastoin lapsen parasta.
Juuri lapsen paras osoittautui päivän aikana epämääräisyydessään mitä ongelmallisimmaksi. Se on vaivannut minua jo aiemmin. Lapsen parhaaseen vedotaan monenlaisissa tilanteissa määrittelemättä tarkemmin, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Liian monesti lapsen parhaasta puhutaan silloin, kun halutaan tappaa keskustelu leimaamalla toiset sen vastustajiksi. Oikeastaan ei ole yhtä oikeaa määritelmää siitä, mikä on lapsen paras. Hyvään keskusteluun tarvitaan tarkempia termejä.
Keskustelu oli kahtiajakoinen. Kun kysymys oli, millaisia erityisiä ominaisuuksia adoptiovanhemmalta vaaditaan, kaikki keskustelijat toivat esiin lähinnä sosiaalisia ominaisuuksia. Pitää olla avoin ja kyetä kohtaamaan lapsen kohtaamat ennakkoluulot. Sitten, kun alettiin puhua siitä, kenellä pitäisi tai ei pitäisi olla oikeus adoptioon, esiin tuli fyysisiin ja psyykkisiin ominaisuuksiin sekä taloudellisiin resursseihin. Se kertoo, että ihmisiä on paljon helpompi lokeroida muiden kuin oikeasti tärkeiden sosiaalisten ominaisuuksien perusteella. Samalla se kertoo, että tiettyihin fyysisiin, psyykkisiin ja taloudellisiin ominaisuuksiin liitetään oletuksia ihmisten sosiaalisesta asemasta. Esimerkiksi oletetaan, että vammaisuus tarkoittaa aina traumaa, joka aiheuttaa sen, ettei kykene tukemaan lasta vaikeissa tilanteissa.
Paneelin jälkeen olen suunnilleen samaa mieltä adoptiosta kuin ennen sitä. Adoptiossa tärkeintä on, että muodostuu perhe, jossa kaikilla on hyvä olla. Kenelläkään ei ole eikä pitäisi olla siihen mitään ehdotonta oikeutta, mutta ketään ei saisi sulkea kategorisesti ulkopuolelle. Jo Suomen lainsäädäntö kieltää syrjinnän tiettyjen ominaisuuksien perusteella, eikä edes adoptiovanhemmuus ole niin mystinen ja erityinen asia, ettei lakia olisi syytä kunnioittaa.
lauantai 20. helmikuuta 2010
eliitit
Kotiin oli mukava palata, vaikka Japanikin oli ihana. Matkan jälkeen arvostan erityisesti kotien lämmitystä, etenkin kun on näin hemmetin kylmä ja flunssakin.
Palasin keskelle mielenkiintoisia uutisaiheita. Emma sai Helsingissä läpi koulujen kasvisruokapäivän. Toivottavasti samanlainen käytäntö tulee myös muihin kaupunkeihin. Lehtikirjoittelun lukeminen ei ole ollut yhtä riemastuttavaa kuin itse uutinen. Toisaalta se kertoo siitä, että kasvissyöntiin liittyy perusteettomia ennakkoluuloja. Ikävintä on, että kasvissyöjiä pidetään tylsinä hurskastelijoina, jotka haluavat osoittaa olevansa parempia kuin muut. Samaan tapaan puhutaan myös niistä, jotka eivät käytä alkoholia. Sellaiset pilaavat toisen ilon. Tunnen efektin. Minua ärsyttävät ihmiset, jotka eivät syö herkkuja, kuten esimerkiksi kakkua. He muistuttavat minua siitä, ettei minunkaan pitäisi. Kykenen kuitenkin jopa asumaan sellaisen ihmisen kanssa, koska ymmärrän, ettei hänen tarkoituksensa ole ärsyttää tai rajoittaa minua. Yhdessäolomme on tärkeämpää kuin se, mitä kukin syö tai juo.
Lukukausimaksut tekevät tuloaan korkeakouluihin. Tätä pelättiin jo ennen viime eduskuntavaaleja. Vaikka kokoomus on sanonut jatkossakin kannattavansa maksutonta koulutusta, käytännön toimet puhuvat toista. On jo laillista periä lukukausimaksuja EU- ja ETA-maiden ulkopuolislta opiskelijoilta. Nyt opetusministeriön työryhmä esittää lukukausimaksuja koulutusviennin vauhdittamiseksi ja vaatii, että tuleva hallitus selvittää niitä. Jos minulla olisi lapsia, alkaisin jo säästää rahaa niiden yliopistoa varten.
Palasin keskelle mielenkiintoisia uutisaiheita. Emma sai Helsingissä läpi koulujen kasvisruokapäivän. Toivottavasti samanlainen käytäntö tulee myös muihin kaupunkeihin. Lehtikirjoittelun lukeminen ei ole ollut yhtä riemastuttavaa kuin itse uutinen. Toisaalta se kertoo siitä, että kasvissyöntiin liittyy perusteettomia ennakkoluuloja. Ikävintä on, että kasvissyöjiä pidetään tylsinä hurskastelijoina, jotka haluavat osoittaa olevansa parempia kuin muut. Samaan tapaan puhutaan myös niistä, jotka eivät käytä alkoholia. Sellaiset pilaavat toisen ilon. Tunnen efektin. Minua ärsyttävät ihmiset, jotka eivät syö herkkuja, kuten esimerkiksi kakkua. He muistuttavat minua siitä, ettei minunkaan pitäisi. Kykenen kuitenkin jopa asumaan sellaisen ihmisen kanssa, koska ymmärrän, ettei hänen tarkoituksensa ole ärsyttää tai rajoittaa minua. Yhdessäolomme on tärkeämpää kuin se, mitä kukin syö tai juo.
Lukukausimaksut tekevät tuloaan korkeakouluihin. Tätä pelättiin jo ennen viime eduskuntavaaleja. Vaikka kokoomus on sanonut jatkossakin kannattavansa maksutonta koulutusta, käytännön toimet puhuvat toista. On jo laillista periä lukukausimaksuja EU- ja ETA-maiden ulkopuolislta opiskelijoilta. Nyt opetusministeriön työryhmä esittää lukukausimaksuja koulutusviennin vauhdittamiseksi ja vaatii, että tuleva hallitus selvittää niitä. Jos minulla olisi lapsia, alkaisin jo säästää rahaa niiden yliopistoa varten.
perjantai 12. helmikuuta 2010
varjoja Japanissa
Matka Japanissa jatkuu. Nyt ollaan kylmässä Hokkaidossa, Hokadaten kaupungissa, lumisten vuorien ihanassa sylissä. Olen viihtynyt hyvin. Niin hyvin, että eilen illalla huomasin, etten enää osaa käyttää veistä ja haarukkaa. Ostinkin itselleni tuliaisiksi syömäpuikot. Meille on näytetty paljon paikkoja. Vanhainkoti, NMKY, kehitysvammaisten ryhmäkoti, erityiskoulu, kuntoutuslaitos, vuori ja ainu-kansan museo. Joka paikassa vastaanotto on mitä ystävällisin. Kun lähdemme, ihmiset tulevat ulos heiluttamaan.
Olemme tavanneet paljon johtajia ja yllättävän vähän vammaisia ihmisiä. Vammaisten ihmisten kanssa ei etenkään ole päässyt puhumaan pääosin siksi, että täällä vain johtajien kuuluu puhua vieraille. Yhtään vammaista johtajaa ei ole tavattu, naisjohtajiakin vain muutama.
Eilen ahdisti niin, että koko yleensä puhelias bussimme täyttyi syvästä hiljaisuudesta. Lounaalla puhuttiin vain vähän. Olimme käyneet kuntoutuslaitoksessa, jossa asui kaikenikäisiä vammaisia ihmisiä. Asukkaat viettivät aikaansa katsomalla televisiota tai tyhjyyttä - tai samahan se kai on, maaten sängyissään passiivisina. Käytävillä kaikui televisioiden ääni. Kenenkään ovi ei ollut kiinni. Meitä kehotettiin auliisti tutustumaan huoneisiin - siis menemään toisen ihmisen kotiin kysymättä lupaan. Vammaiset eivät puhuneet keskenään. Kuntoutustilat olivat yhtä kuin muutama patja lattialla. Ei näkynyt kirjoja, pelejä tai muita viihdykkeitä. Ei mitään älyllistä, vaikka suurin osa asui laitoksensa liikuntavamman vuoksi. Saman vamman, joka minulla on. Vain sairaalanhajuisia pitkiä, kalseita käytäviä.
Ahdistuksestani huolimatta olin myös tyytyväinen. Ennen tätä laitosta meille oli näytetty pelkästään sellaisia eliittipaikkoja, joissa asukkaat riemuitsivat elämästään, henkilökunta puhui enemmän elämästä kuin diagnooseista ja joista pääsi ulos aina kuin halusi. Siihen nähden tuntui oudolta, että niin monet virkamiehet ja poliitikot ilmaisivat syvän huolensa Japanin vammaisten tilanteesta. Nyt ymmärrän.
Olemme tavanneet paljon johtajia ja yllättävän vähän vammaisia ihmisiä. Vammaisten ihmisten kanssa ei etenkään ole päässyt puhumaan pääosin siksi, että täällä vain johtajien kuuluu puhua vieraille. Yhtään vammaista johtajaa ei ole tavattu, naisjohtajiakin vain muutama.
Eilen ahdisti niin, että koko yleensä puhelias bussimme täyttyi syvästä hiljaisuudesta. Lounaalla puhuttiin vain vähän. Olimme käyneet kuntoutuslaitoksessa, jossa asui kaikenikäisiä vammaisia ihmisiä. Asukkaat viettivät aikaansa katsomalla televisiota tai tyhjyyttä - tai samahan se kai on, maaten sängyissään passiivisina. Käytävillä kaikui televisioiden ääni. Kenenkään ovi ei ollut kiinni. Meitä kehotettiin auliisti tutustumaan huoneisiin - siis menemään toisen ihmisen kotiin kysymättä lupaan. Vammaiset eivät puhuneet keskenään. Kuntoutustilat olivat yhtä kuin muutama patja lattialla. Ei näkynyt kirjoja, pelejä tai muita viihdykkeitä. Ei mitään älyllistä, vaikka suurin osa asui laitoksensa liikuntavamman vuoksi. Saman vamman, joka minulla on. Vain sairaalanhajuisia pitkiä, kalseita käytäviä.
Ahdistuksestani huolimatta olin myös tyytyväinen. Ennen tätä laitosta meille oli näytetty pelkästään sellaisia eliittipaikkoja, joissa asukkaat riemuitsivat elämästään, henkilökunta puhui enemmän elämästä kuin diagnooseista ja joista pääsi ulos aina kuin halusi. Siihen nähden tuntui oudolta, että niin monet virkamiehet ja poliitikot ilmaisivat syvän huolensa Japanin vammaisten tilanteesta. Nyt ymmärrän.
torstai 4. helmikuuta 2010
Konnichiwa!
Terveisiä Japanista. Olen Tokiossa nyt kolmatta päivää. Osallistun Japanin hallinnoimaan vaihto-ohjelmaan, jonka tavoitteena on käsittääkseni tuoda tänne ideoita voittoa tuottamattomien järjestöjen toiminnan, erityisesti johtamisen, kehittämisestä. Meidät on jaettu tänä viikonloppuna kahteen ryhmään ja ensi viikolla kolmeen. Tällä viikolla tarkoitus on perehtyä johtamiskoulutukseen, ensi viikolla teemoihin. Minun teemani on silloin vammaiset ihmiset. Edustettuina ovat myös nuoriso- ja vanhusala.
Voisi kuvitella, että Japaniin lähdöstä on innoissaan. Tällä kertaa niin ei valitettavasti voi sanoa. Ministeriö evästi 13 suomalaista pelottelemalla. Täällä ei olisi loma-aikaa lainkaan ja ruoka olisi kamalan pahaa. Japanilaiset vaatisivat, että noudatamme heidän tapojaan pilkulleen. Oli ostettava jakkupuku, ihan tätä varten.
Etukäteisyhteydenpito ei ainakaan vähentänyt ärsytystä. Japanin päästä vaadittiin monenlaisten lomakkeiden täyttämistä ennen matkaa. Hämmentävin oli ehdottomasti terveystietolomake, jossa kysyttiin muun muassa, onko minulla epäilty mielenterveysongelmia ja yritänkö kenties tulla raskaaksi. Tulkkauksen kannalta oli täysin ymmärrettävää, että minua pyydettiin toimittamaan puheeni ja PowerPointit etukäteen. MInulla ei olisi ollut aikaa, koska ennen matkaa piti hoitaa kaikenlaisia asioita, mutta ymmärsin kyllä yskän. Se taas yllätti, että vastausviestinä tuli korjattu versio puheestani. Ei ollut korjailtu vain kirjoitusvirheitä tai kielioppia, vaan myös sisältöä.
Ehkä juuri vähäisten odotusten takia matka ei ole tuntunut pahalta. On ollut vaatimuksia. Kaikki varmistetaan kymmeneen kertaan. Meidän on mitattava joka aamu kuume ja otettava c-vitamiinia, koska täällä pelätään sikainfluenssaa. Vapaa-aikaa ei tosiaan paljon ole. Tähän asti ei ole tehty vielä mitään merkittävää, koska erilaiset orientoitumissessiot ovat täällä tärkeitä. Esteettömässä hostellissa ei ole huonetta, jonka vessaan pääsisi pyörätuolilla.
Ruoka on ihanaa, kasvisruokakin. Ihmiset ovat ystävällisiä. Parasta täällä on ehdottomasti se, että on kevät. On kylmä, mutta aurinko paistaa ihanasti. Ihan kuin Suomessa huhtikuussa. Ei tässä valon tulvassa voi olla kovin pahantuulinen.
Voisi kuvitella, että Japaniin lähdöstä on innoissaan. Tällä kertaa niin ei valitettavasti voi sanoa. Ministeriö evästi 13 suomalaista pelottelemalla. Täällä ei olisi loma-aikaa lainkaan ja ruoka olisi kamalan pahaa. Japanilaiset vaatisivat, että noudatamme heidän tapojaan pilkulleen. Oli ostettava jakkupuku, ihan tätä varten.
Etukäteisyhteydenpito ei ainakaan vähentänyt ärsytystä. Japanin päästä vaadittiin monenlaisten lomakkeiden täyttämistä ennen matkaa. Hämmentävin oli ehdottomasti terveystietolomake, jossa kysyttiin muun muassa, onko minulla epäilty mielenterveysongelmia ja yritänkö kenties tulla raskaaksi. Tulkkauksen kannalta oli täysin ymmärrettävää, että minua pyydettiin toimittamaan puheeni ja PowerPointit etukäteen. MInulla ei olisi ollut aikaa, koska ennen matkaa piti hoitaa kaikenlaisia asioita, mutta ymmärsin kyllä yskän. Se taas yllätti, että vastausviestinä tuli korjattu versio puheestani. Ei ollut korjailtu vain kirjoitusvirheitä tai kielioppia, vaan myös sisältöä.
Ehkä juuri vähäisten odotusten takia matka ei ole tuntunut pahalta. On ollut vaatimuksia. Kaikki varmistetaan kymmeneen kertaan. Meidän on mitattava joka aamu kuume ja otettava c-vitamiinia, koska täällä pelätään sikainfluenssaa. Vapaa-aikaa ei tosiaan paljon ole. Tähän asti ei ole tehty vielä mitään merkittävää, koska erilaiset orientoitumissessiot ovat täällä tärkeitä. Esteettömässä hostellissa ei ole huonetta, jonka vessaan pääsisi pyörätuolilla.
Ruoka on ihanaa, kasvisruokakin. Ihmiset ovat ystävällisiä. Parasta täällä on ehdottomasti se, että on kevät. On kylmä, mutta aurinko paistaa ihanasti. Ihan kuin Suomessa huhtikuussa. Ei tässä valon tulvassa voi olla kovin pahantuulinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)