Kuplat

Vaalien jälkeen on taas ollut paljon kirjoituksia, joissa tulokseen pettyneitä on syytetty kuplassa elämisestä. Viimeksi tänään iltapäivälehden lööppi rakensi entistä syvempiä jakolinjoja myöhäiskeski-ikäisen perussuomalaisen miehen ja nuorehkon vihreän naisen välille. Siinä ei ole mitään erityistä, että jokainen meistä elää kuplassaan. Sitä kutsutaan myös sosiaaliseksi ympäristöksi, joka on jokaisella omanlaisensa. Myönnän avoimesti, että minun kuplani on varmasti erilainen kuin inarilaisen ammattikoulun käyneen hotellisiivoojan. Ymmärrys näistä ihmisten sosiaalisten ympäristöjen erilaisuuksista on pohja myös yhteiskunnalliselle tutkimukselle. 

Se ei tarkoita, etten haluaisi tutustua häneen ja kurkistaa hänen kuplaansa. Sillä se on tunnustettava: ihminen voi elää vain yhdessä kuplassa kerrallaan ja laajentaa ymmärrystään muista kuplista kurkistelemalla. Vaikka muuttaisin maalle ja vaihtaisin ammattia, kuplassani säilyisivät silti samat ihmiset. Pitkän ajan kuluessa se toki muuttuisi, mutta silti kuplani olisi aina juuri minun kuplani. En voi muuttua kokonaan toiseksi ihmiseksi, vaikka uudet kokemukset ja tuttavuudet työntävätkin kuplan sisälle uusia elementtejä. 

Syyllistävässä kuplapuheessa vaivaa eniten se, että tietynlaista käyttäytymistä ja ajattelua pidetään aidompana kuin jotain muuta. Aito ihminen näyttäisi asuvan maalla, vierastavan akateemisia opintoja, ajavan autoa, vihaavan tai ainakin pelkäävän ulkomaalaisia ja syövän makkaraa. Vaikka toisenlainen elämä ei itsestä tuntuisi luontevalta, jollekin toiselle se voi sitä olla. 

Keinotekoisinta ei ole se, että on erilaisia kuplia tai millä nimellä niitä halutaankin kutsua. Keinotekoista ja tuhoisaa on rakentaa ja syventää vastakkainasetteluja ihmisten välillä. Sillä on myös paljon sellaista, mikä yhdistää eri kuplissa eläviä ihmisiä. Etsitään mieluummin sitä. 

Arkihuoli

Arki on näissäkin vaaleissa useamman ehdokkaan vaalilauseissa ja -tavoitteissa. Sillä tavalla annetaan viesti inhimillisyydestä ja vertaisuudesta äänestäjän kanssa. Ollaan lähellä ihmistä, tehdään politiikka joka näkyy konkreettisesti äänestäjän elämässä. Tämä arkiretoriikka epäilyttää minua, vaikka tiedän että se on vastaus poliitikoille jatkuvasti esitettyyn syytteeseen, jonka mukaan poliitikko on liian etäällä kansasta.

Arkiretoriikka tuntuu kuuluvan sosiaali- ja terveysasioihin erikoistuneille poliitikoille. Arkipoliitikot puhuvat kouluista, terveyskeskuksista (harvemmin keskussairaaloista, vaikka nekin ovat jonkun arkea), päivähoidosta ja niin edelleen. Arkeen kuuluu paljon muutakin, mutta niiden muiden alojen ehdokkaat eivät puhu kampanjoissaan arjesta.

Ensin tulee mieleen kysymys: ai kenen arki. Eri ihmisillä on hyvin erilainen arki. Jonkun arki on jonkun luksusta. Yksi käy säännöllisesti leipäjonossa, toinen purjehduskerholla. Puoluejohtajan arki on varmasti erilaista kuin toimeentulotuella elävän pitkäaikaistyöttömän. Arki on kieltämättä haastavaa hommaa, kuten Maaret Kalliokin viisaasti HS:n kolumnissaan taannoin totesi, mutta mistä minä tiedän, millaista arkea vaalilauseessa tarkoitetaan.

Esitin huoleni arkiretoriikasta yhdelle arkiehdokkaalle. Hän vastasi, että kyllä aika pitkälle on päästy, jos arki toimisi hyvin - monella ei toimi. Esimerkiksi moni vanhus ei pääse halutessaan vessaan. Se on ehdottoman väärin, mutta tällä puheella hän ei olisi saanut ääntäni. Arki kyllä huomioidaan jo laissa asti. Muun muassa vammaispalveluiden tavoitteeksi mainitaan arjessa selviytyminen.

Poliitikkojen asettamasta minimistä tulee helposti maksimi. Tästä on lukuisia esimerkkejä. Vammaispalvelulaissa asiointi- ja virkistysmatkojen minimi on 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa. Käytännössä se tarkoittaa useimmissa kunnissa, ettei enempää matkoja saa, vaikka tarvetta olisi. Kaukoliikenteen bussifirmat eivät tee yhtä lukuun ottamatta mitään kalustonsa esteettömyyden eteen, koska esteettömyyttä vaaditaan vain asemilta. Samaan sarjaan sopii, että köyhän on turha haaveilla juhlista, kunhan selviää (jonkun toisen määrittelemistä) välttämättömistä menoistaan.

Arkiretoriikka johtaa siihen, että erilaisia tukitoimia tarvitsevien ihmisten elämä pelkistetään arjeksi ja kaikki muu jää hyväosaisten ylellisyydeksi.