eliitit

Kotiin oli mukava palata, vaikka Japanikin oli ihana. Matkan jälkeen arvostan erityisesti kotien lämmitystä, etenkin kun on näin hemmetin kylmä ja flunssakin.

Palasin keskelle mielenkiintoisia uutisaiheita. Emma sai Helsingissä läpi koulujen kasvisruokapäivän. Toivottavasti samanlainen käytäntö tulee myös muihin kaupunkeihin. Lehtikirjoittelun lukeminen ei ole ollut yhtä riemastuttavaa kuin itse uutinen. Toisaalta se kertoo siitä, että kasvissyöntiin liittyy perusteettomia ennakkoluuloja. Ikävintä on, että kasvissyöjiä pidetään tylsinä hurskastelijoina, jotka haluavat osoittaa olevansa parempia kuin muut. Samaan tapaan puhutaan myös niistä, jotka eivät käytä alkoholia. Sellaiset pilaavat toisen ilon. Tunnen efektin. Minua ärsyttävät ihmiset, jotka eivät syö herkkuja, kuten esimerkiksi kakkua. He muistuttavat minua siitä, ettei minunkaan pitäisi. Kykenen kuitenkin jopa asumaan sellaisen ihmisen kanssa, koska ymmärrän, ettei hänen tarkoituksensa ole ärsyttää tai rajoittaa minua. Yhdessäolomme on tärkeämpää kuin se, mitä kukin syö tai juo.

Lukukausimaksut tekevät tuloaan korkeakouluihin. Tätä pelättiin jo ennen viime eduskuntavaaleja. Vaikka kokoomus on sanonut jatkossakin kannattavansa maksutonta koulutusta, käytännön toimet puhuvat toista. On jo laillista periä lukukausimaksuja EU- ja ETA-maiden ulkopuolislta opiskelijoilta. Nyt opetusministeriön työryhmä esittää lukukausimaksuja koulutusviennin vauhdittamiseksi ja vaatii, että tuleva hallitus selvittää niitä. Jos minulla olisi lapsia, alkaisin jo säästää rahaa niiden yliopistoa varten.

varjoja Japanissa

Matka Japanissa jatkuu. Nyt ollaan kylmässä Hokkaidossa, Hokadaten kaupungissa, lumisten vuorien ihanassa sylissä. Olen viihtynyt hyvin. Niin hyvin, että eilen illalla huomasin, etten enää osaa käyttää veistä ja haarukkaa. Ostinkin itselleni tuliaisiksi syömäpuikot. Meille on näytetty paljon paikkoja. Vanhainkoti, NMKY, kehitysvammaisten ryhmäkoti, erityiskoulu, kuntoutuslaitos, vuori ja ainu-kansan museo. Joka paikassa vastaanotto on mitä ystävällisin. Kun lähdemme, ihmiset tulevat ulos heiluttamaan.

Olemme tavanneet paljon johtajia ja yllättävän vähän vammaisia ihmisiä. Vammaisten ihmisten kanssa ei etenkään ole päässyt puhumaan pääosin siksi, että täällä vain johtajien kuuluu puhua vieraille. Yhtään vammaista johtajaa ei ole tavattu, naisjohtajiakin vain muutama.

Eilen ahdisti niin, että koko yleensä puhelias bussimme täyttyi syvästä hiljaisuudesta. Lounaalla puhuttiin vain vähän. Olimme käyneet kuntoutuslaitoksessa, jossa asui kaikenikäisiä vammaisia ihmisiä. Asukkaat viettivät aikaansa katsomalla televisiota tai tyhjyyttä - tai samahan se kai on, maaten sängyissään passiivisina. Käytävillä kaikui televisioiden ääni. Kenenkään ovi ei ollut kiinni. Meitä kehotettiin auliisti tutustumaan huoneisiin - siis menemään toisen ihmisen kotiin kysymättä lupaan. Vammaiset eivät puhuneet keskenään. Kuntoutustilat olivat yhtä kuin muutama patja lattialla. Ei näkynyt kirjoja, pelejä tai muita viihdykkeitä. Ei mitään älyllistä, vaikka suurin osa asui laitoksensa liikuntavamman vuoksi. Saman vamman, joka minulla on. Vain sairaalanhajuisia pitkiä, kalseita käytäviä.

Ahdistuksestani huolimatta olin myös tyytyväinen. Ennen tätä laitosta meille oli näytetty pelkästään sellaisia eliittipaikkoja, joissa asukkaat riemuitsivat elämästään, henkilökunta puhui enemmän elämästä kuin diagnooseista ja joista pääsi ulos aina kuin halusi. Siihen nähden tuntui oudolta, että niin monet virkamiehet ja poliitikot ilmaisivat syvän huolensa Japanin vammaisten tilanteesta. Nyt ymmärrän.

Konnichiwa!

Terveisiä Japanista. Olen Tokiossa nyt kolmatta päivää. Osallistun Japanin hallinnoimaan vaihto-ohjelmaan, jonka tavoitteena on käsittääkseni tuoda tänne ideoita voittoa tuottamattomien järjestöjen toiminnan, erityisesti johtamisen, kehittämisestä. Meidät on jaettu tänä viikonloppuna kahteen ryhmään ja ensi viikolla kolmeen. Tällä viikolla tarkoitus on perehtyä johtamiskoulutukseen, ensi viikolla teemoihin. Minun teemani on silloin vammaiset ihmiset. Edustettuina ovat myös nuoriso- ja vanhusala.

Voisi kuvitella, että Japaniin lähdöstä on innoissaan. Tällä kertaa niin ei valitettavasti voi sanoa. Ministeriö evästi 13 suomalaista pelottelemalla. Täällä ei olisi loma-aikaa lainkaan ja ruoka olisi kamalan pahaa. Japanilaiset vaatisivat, että noudatamme heidän tapojaan pilkulleen. Oli ostettava jakkupuku, ihan tätä varten.

Etukäteisyhteydenpito ei ainakaan vähentänyt ärsytystä. Japanin päästä vaadittiin monenlaisten lomakkeiden täyttämistä ennen matkaa. Hämmentävin oli ehdottomasti terveystietolomake, jossa kysyttiin muun muassa, onko minulla epäilty mielenterveysongelmia ja yritänkö kenties tulla raskaaksi. Tulkkauksen kannalta oli täysin ymmärrettävää, että minua pyydettiin toimittamaan puheeni ja PowerPointit etukäteen. MInulla ei olisi ollut aikaa, koska ennen matkaa piti hoitaa kaikenlaisia asioita, mutta ymmärsin kyllä yskän. Se taas yllätti, että vastausviestinä tuli korjattu versio puheestani. Ei ollut korjailtu vain kirjoitusvirheitä tai kielioppia, vaan myös sisältöä.

Ehkä juuri vähäisten odotusten takia matka ei ole tuntunut pahalta. On ollut vaatimuksia. Kaikki varmistetaan kymmeneen kertaan. Meidän on mitattava joka aamu kuume ja otettava c-vitamiinia, koska täällä pelätään sikainfluenssaa. Vapaa-aikaa ei tosiaan paljon ole. Tähän asti ei ole tehty vielä mitään merkittävää, koska erilaiset orientoitumissessiot ovat täällä tärkeitä. Esteettömässä hostellissa ei ole huonetta, jonka vessaan pääsisi pyörätuolilla.

Ruoka on ihanaa, kasvisruokakin. Ihmiset ovat ystävällisiä. Parasta täällä on ehdottomasti se, että on kevät. On kylmä, mutta aurinko paistaa ihanasti. Ihan kuin Suomessa huhtikuussa. Ei tässä valon tulvassa voi olla kovin pahantuulinen.