Puoluekokous on ohi ja minä olen palannut hetkeksi asemapaikalleni, kuumaan asuntooni. Meitä oli selvästi kaivattu kotiin. Tunnen valtavaa pettymystä, kuten häviäjät kai aina, mutta myös iloa hyvien puheenjohtajavalintojen takia. Puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtajan paikka tuntuu keksiltä, kun olisi ehkä voinut saada kakun.
Poliittinen keskustelu oli tällä kertaa harvinaisen hyvä ja asialinen. Odotin kuulevani tiukempaa kritiikkiä vihreiden hallitustoimintaa kohtaan, mutta sellaista ei kuulunut. Se kertoo, että kenttä on tyytyväinen eduskuntaryhmän ja ministereiden toimintaan, mutta toisaalta keskustelua tarvittaisiin. Rakentava kyseenalaistaminen vahvistaa politiikan pohjaa. Avoin kyseenalaistaminen on hyväksi, toisin kuin nurkkapöydän jurputtaminen, joka ainoastaan nakertaa luottamusta toisiin. Valitettavasti se on meidänkin puolueessamme varsin yleinen kyseenalaistamisen muoto.
Itse aloitin poliittisen puheenvuoroni vammaispolitiikalla. Yksi sen suurimmista ongelmista on, että kaikki ovat periaatteessa vammaisten puolella. Kaikissa ryhmissä ollaan yhtä suurta nyökytystä ja myöntelyä, kun puhutaan vammaisten oikeuksista. Silti ihmisiä suljetaan laitoksiin tai kotiinsa vailla mahdollisuutta käydä missään. Silti on erityiskouluja, jossa opetuksen taso lähentelee huolestuttavasti nollaa. Silti vammaisista ihmisistä puhutaan budjettikäsittelyissä kylmästi kuluerinä. Kukaan ei ole koskaan ilmoittautunut avoimesti vammaisvastaiseksi, ei edes vammaiskriittiseksi, koska kaikki ovat ehdottomasti vammaisten puolella. Miten tämä on mahdollista?
Nykyisessä vammaispoliittisessa keskustelussa ei käy ilmi, millaiset arvot ja periaatteet oikeasti ohjaavat vammaispolitiikkaa. Kun niistä vaietaan, on ihan turha odottaa, että niistä puhuttaisiin, saati että ne muuttuisivat tai terävöityisivät. Kukaan ei oikaise väärinkäsityksiä, eikä kehittele arvojensa pohjalta uusia avauksia. Keskustelun puute on siis oikeastaan uhka vammaisten tulevaisuudelle.
Samaa voi sanoa puolueesta. Jos vain yhteishengen nimissä ollaan samaa mieltä, politiikka latistuu. Konsensus, joka rakentuu samaa mieltä olemisen paineesta, on äärimmäisen huono konsensus. Siispä tein puoluekokouslupauksen: olen tästä lähtien itse skarpimpi ja avaan suuni aina, kun jokin kummastuttaa tai ärsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti