Teoria ja työelämä

Sain graduni valmiiksi viikonloppuna. Jos hyvin käy, se hyväksytään ja minusta tulee vihdoin keväällä teologian maisteri. Kaikkien näiden pyrkimis- ja opiskeluvuosien jälkeen tätä on vielä vaikea täysin ymmärtää, mutta toisaalta gradu ei tullut valmiiksi yhtään liian aikaisin. Toisen lapseni laskettu aika oli viime viikon torstaina. Olen kerran yrittänyt tehdä gradua pientä vauvaa hoitaessani, eikä se ollut lainkaan hyvä ajatus.

Gradua kirjoittaessani seurasin ajankohtaista keskustelua, kuten aina, vaikka sen kommentointiin ei jäänytkään aikaa. Aika paljon on puhuttu opintojen ja työelämän suhteesta. Monet ovat huolestuneet tai pettyneet, koska akateeminen koulutus ei ole riittävän työelämälähtöistä. Aina ei ole ihan selvinnyt, mitä työelämälähtöisyydellä tarkoitetaan, mutta sen vastakohdaksi on useimmiten määritelty teoreettisuus.

Itselleni kävi päinvastoin: suurin pettymykseni opetustarjonnassa oli juuri teoreettisuuden puute. Pääaineeni on kirkkohistoria, joka on hyvinkin paperinmakuinen aine. Opintosuuntausta valitessani tiesin, että yleinen linja tarkoittaisi heittäytymistä epämääräisyyteen vailla tietoa suorasta uraputkesta. Ajattelin, että saan tämän valinnan tehdä ihan vapaasti. Voisin sitten syyttää vain itseäni vääristä valinnoista.

Mutta tiedekunta suojeli minua tehokkaasti näiltä vääriltä valinnoilta. Historiantutkimuksen teoriaa, jonka luulisi olevan koko jutun pihvi, oli tarjolla kymmenen opintopisteen edestä. Sekin suoritettiin paljon parjatussa muodossa, kirjatenttinä. Itselläni ei tosin ole mitään kirjatenttejä vastaan, mutta tiedän olevani siinä suhteessa hyvin pienessä vähemmistössä. Metodikurssilla vierailtiin arkistossa ja kerrottiin erilaisista arkistoista, mutta mitään systemaattista opetusta arkistomateriaalin käytöstä ei annettu missään vaiheessa. Graduseminaarissa todettiin useamman kerran, että opintojen aikana ei ole annettu riittävästi tietoa historiantutkimuksen teoriasta.

Pakollisia työelämävalmiuksiin tähtääviä opintoja sen sijaan oli enemmän kuin tarpeeksi. Tiedekunta halusi kuulemma varmistaa työllistymisemme. Näitä työelämään valmistavia tunteja varten minun ja monen muun työssäkäyvän opiskelijan piti ottaa vapaata töistä. Opinnot sisälsivät sellaisia asioita kuin työhakemuksen kirjoittaminen, esityslistan kokoaminen ja niin edelleen. Sisällöt tuntuivat lähinnä hakuammunnalta, jolla lievitettiin paniikkia pelosta, ettemme työllisty. Mitään yksilöllistä palautetta ei kuitenkaan ehditty antaa. Jos olisi halunnut uraneuvontaa juuri itselleen sopivaan tilanteeseen, olisi kuulemma pitänyt mennä erilliseen neuvontaan. Kurssien lisäksi piti suorittaa kahden kuukauden työharjoittelu, siis tehdä ilmaista työtä, eikä sen tarvinnut liittyä millään tavalla opiskeltavaan alaan. Varmasti tämä kurssi ja harjoittelu oli hyvä sellaiselle, jolla ei ole työkokemusta, mutta on liiottelua tehdä se pakolliseksi aivan kaikille.

Tämän jälkeen jäin miettimään, eikö edes teologinen tiedekunta arvosta perustehtäväänsä, tiedettä. Eikö se usko, että tieteellistä ajattelua voi soveltaa monessa työssä, monella alalla? Entä, jos olisin halunnut suunnata tutkijan uralla? Näillä eväillä en ehkä ole kovin vahvoilla.

It's my face.

Some time ago some of my Facebook friends were spreading a text titled something like "What do you tell your child when she asks you why you wear make-up?" I read it to find out it was about how wearing make-up means you are shallow, insecure and unintelligent. It's not the only text with the same message I have read.

I know the intention of the text and my friends sharing it was to question the beauty industry, demands of being beautiful all the time and so on. Indeed, no one should wear make-up just because someone else wants that. No one should feel she's not accepted if she doesn't have make-up on.

Still, I find texts of this category disturbing. Maybe it's because I wear make-up myself. I started it in my teenage when I was 14 or something like that. Together with my best friend we would spend hours exploring the cosmetic departments at supermarkets and reading girls' magazines to learn how to use them.

There have also been years when I didn't wear any make-up at all. The main reason for this was the company. At first it was a religious group (I was never a member myself) and then a political group of young people. In the religious group make-up wasn't banned but not recommended either. In the political group make-up was more or less openly disapproved. Not wearing make-up was considered as a brave statement of self-confidence. I still liked cosmetic departments and women's magazines. I was a bit like an anorectic in a grocery store: I desired everything but couldn't buy anything.

A few years ago I started to wear make-up again. Not every day, only when I feel like it. Not in Summer because the heat would ruin the make-up. Not when I travel because I don't want too much luggage. I don't do it to attract men - I'm faithfully married and I know my husband feels I'm beautiful anyway. I don't do it to hide who I really am - I know I'm pretty enough. It just happens to feel good. Like a hobby. It certainly doesn't do any harm to me.

Am I more shallow now? Less intelligent? Less descent? Less secure? If that's the case, I've became too stupid to understand that. I haven't noticed any increased popularity or compliments, either. But that wasn't my goal in the first place.

What disturbs me most in many of the texts that judge wearing make-up is that they claim to be feministic. To me, one of the great things about feminism has always been the idea that everybody should be able to govern their own body and supporting each other. Judgemental texts don't represent those great ideas too well.

Parempi mies?

Ennen demarien ja kokoomuksen puoluekokouksia kuulin ja näin monta kertaa jossain muodossa toteamuksen, että sukupuolella ei ole väliä, vaan tasa-arvoa on valita paras ehdokas. Eivät kokoomuslaiset ja demarit ole ainoita, jotka käyttävät tätä argumenttia. Eivät läheskään. Eikä se ole huono argumentti. En itsekään haluaisi äänestää huonompaa ehdokasta vain siksi, että hän on nainen tai mies. Se olisi väärin monestakin näkökulmasta. 

Mutta jos on vastakkain useampi yhtä hyvä ehdokas, mietin sukupuoltakin. Olisi väärin olla miettimättä. Viimeksi europarlamenttivaaleissa äänestin naista osittain siitä syystä, että tiedän europarlamentissa miehillä olevan törkeä yliedustus. Haluan, että naisten ääni kuuluu. On ollut myös vaaleja, joissa olen äänestänyt miestä tasa-arvosyistä. Kerran olen hävinnyt puoluevaltuuskunnan puheenjohtajavaalissa osittain siksi, että muihin näkyviin tehtäviin oli valittu niin paljon naisia. Se oli aivan oikein, vaikka silloin ärsytti. 

Sukupuolikysymys on kuitattu välillä vanhanaikaisena. Kyllähän moderni ihminen ymmärtää, että tasa-arvo on niin itsestäänselvä asia, ettei sukupuolikysymyksiä tarvitse enää miettiä. Silti ihminen tuntuu monesti olevan oletusarvoisesti mies, muuten hänen titteliinsä liitetään nais-etuliite. Silti naisen oletetaan jäävän lapsen synnyttyä kotiin todennäköisemmin kuin miehen. Silti naisten palkkataso on alhaisempi kuin miehen. Ja niin edelleen. Epäkohtia löytyy menemättä päivääkään nykyhetkestä taaksepäin. 

Toki miesten ja naisten välinen tasa-arvo on Suomessa parantunut, jos vertaa vaikka sadan vuoden takaiseen tilanteeseen. Silloin kiisteltiin vielä siitä, saako nainen käydä ilman miestä ravintolassa tai määrätä omista rahoistaan. Edistys ei ole tapahtunut itsestään. Yksi suurimmista syistä siihen on epäilemättä ollut naisten oma osallisuus. Välttelemällä keskustelua johtajien sukupuolesta otetaan riski, että asiat alkavat mennä taaksepäin. Niin voi käydä, vaikka hyvässä tilanteessa sitä on vaikea uskoa. 

Nykyisistä eduskuntapuolueista vain yhden, kristillisdemokraattien, puheenjohtaja on nainen. Jos kaikki ovat äänestäneet parasta ehdokasta, pitäisi varmaan vetää johtopäätös, että tästä maasta ei löydy puoluejohtajaksi kelpaavaa naista. Mutta kun ei tässä ole edes ollut puutetta kokeneista ja pätevistä naispuolisista ehdokkaista. Urpilaisen häviö on helppo ymmärtää sitä taustaa vasten, että puolue oli kärsinyt vaalitappioita hänen aikanaan. Samoin oli kai meidän vihreiden Sinnemäen kohdalla. Mutta vasemmistoliitolle oli tarjolla Kyllönen, vihreille Alanko-Kahiluoto ja kokoomukselle Risikko. Joka ikinen olisi ollut vähintään yhtä hyvä kuin tehtävään valittu erinomaisen kokenut ja pätevä mies. Jokaisessa tapauksessa äänten ero miesten hyväksi on ollut selvä. 

En tiedä syytä tähän ilmiöön. En ole sukupuolen enkä politiikan tutkija tai muu asiantuntija. Minulla on vain maallikon arvauksia. Joku esitti, että taloudellisesti vaikeina aikoina nojaudutaan mielellään perinteisiin ja turvallisentuntuisiin ratkaisuihin, kuten miespuheenjohtajiin. Ehkä kysymys on myös talouden dominanssista yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jostain syystä sillä alalla vain mies tuntuu olevan uskottava, katsokaa vaikka minkä tahansa korkean tason talouskeskustelun osallistujalistaa. Olivat syyt mikä tahansa, tilanne ei kerro hyvää suomalaisesta tasa-arvotilanteesta.

Muutama argumentti esteettömästä asuntorakentamisesta

Asuntorakentamisen esteettömyydestä kiistellään jatkuvasti. Muun muassa Helsingin Sanomat on julkaissut useita juttuja, joissa rakennuttajat ja rakennusfirmat valittavat asumisen kalleutta. Samaa on jauhettu 1980-luvulta, mutta vieläkään mitään varmoja laskelmia esteettömyyden hinnoista ei ole. Arviot vaihtelevat useista tuhansista muutamiin yksittäisiin euroihin per neliö. Autopaikkoihin ja väestönsuojiin verrattuna esteettömyys on joka tapauksessa halpaa ja ennen kaikkea inhimillisesti arvokasta.

Tälle keskustelulle on tyypillistä yrittää määritellä jokin kiintiö esteettömille asunnoille. Valitettavan usein vieläpä niin, että rajoitetaan esteettömät asunnot tiettyihin alueisiin, asuntotyyppeihin, rakennuksiin tai kerroksiin. Ehdotetaan, että rakennetaan esteetöntä "tarpeen mukaan". Tämä on outoa jo siksi, että ylivoimaisesti suurin osa kaikista vammaisista ihmisistä vammautuu aikuisiässä. "Tarve" tulee useimmiten yllättäen. Ei ole kohtuullista vaatia, että kun elämä menee muutenkin uusiksi, joutuu vielä luopumaan kodistaankin. Tarve voi yllättää myös silloin kun haluaisi kutsua vammaisen ihmisen luokseen kylään tai jopa muuttaa yhteen hänen kanssaan. Ei ihmisen sosiaalista elämää saa rajoittaa vain siksi, että hän on vammainen.

Esteettömien asuntojen tarve kasvaa jatkuvasti, koska väestön ikääntyminen johtaa liikkumisongelmien lisääntymiseen. On järjetöntä, että monet joutuvat muuttamaan palveluasuntoihin tai jopa laitoksiin vain siksi, että oma asunto on hankala eikä esteetöntä vaihtoehtoa ole tarjolla. Esteettömät asunnot tulevat huomattavasti halvemmiksi kuin laitos- tai palveluasuntopaikat.

Suomalainen asuntokanta uudistuu hitaasti. Esteettömiä asuntoja on lähinnä kaikkein uusimmissa ja uudistuotannon asunnoissa. Vaikka kaikki tulevat asunnot tehtäisiin esteettömiksi, suurin osa olisi edelleen esteellisiä. Eikä silti tehdä: esimerkiksi rivitalotuotannossa ovat muotia kaksikerroksiset rivitalot.

Ennen kuin syytetään esteettömyyttä rakentamiskustannusten noususta kannattaisi miettiä laajemmin. Ihmisten toiveet asumiselle ovat muuttuneet yhä vaativammiksi. Esimerkiksi paljon parjatut suuret kylpyhuoneet ovat yhä useammassa kohteessa paljon esteettömyysvaatimuksia suurempia vain siksi, että ihmiset haluavat sijoittaa niihin esimerkiksi pesukoneen, kaksi suihkua ja kylpyammeen. Katsokaa vaikka asuntomessutaloja: niissä on poikkeuksetta valtaisat kylpyhuoneet, eikä se suinkaan johdu esteettömyysintoilusta. Koppivessoja haluavat voivat muuttaa vanhoihin asuntoihin.

Samoilla esteettömyysmääräyksillä rakennetaan sekä Helsingissä että vaikkapa Kainuussa. Neliöhinnoissa on kuitenkin valtava ero. Kysymys ei ehkä olekaan esteettömyyden hinnasta, vaan kysynnästä, joka ohjaa hinnoittelua. Helsinkiläinen asunto on kallis siksi, että maksukykyisiä ja -haluisia on niin paljon.

Ihmisoikeussopimukset edellyttävät, että kaikkein heikoimpien ihmisryhmiä suojellaan lainsäädännöllä. Siksi on hyvä, että asuntorakentamisen esteettömyyttä säädellään. Esteellisten asuntojen rakentaminen heikentää vammaisten ja muiden esteettömyyttä tarvitsevien ihmisten mahdollisuuksia valita oma asuinpaikkansa, viettää aikaa sukulaistensa ja ystäviensä kanssa ja elää itsenäistä elämää.

Osallistuin taannoin paneelikeskusteluun, jossa puitiin opiskelija-asuntojen esteettömyyttä. Osa opiskelija-aktiiveista oli kuullut, että esteettömyys on kohtuuttoman kallista. Paikalla ollut asuntoja suunnitteleva arkkitehti käytti puheenvuoron, joka syöpyi mieleeni. Se meni suunnilleen näin: "Esteettömiä, toimivia asuntoja voi toteuttaa samanlaisilla hinnoilla kuin muitakin. Yleensä ongelmana on, että suunnitellaan huolimattomasti. Mikään ei maksa niin paljon kuin huono suunnittelu."

Tämä lausunto tuli mieleeni, kun Hesarissa esiteltiin joitakin kuukausia sitten käsittämättömän suuri vessa, jossa oli pönttö hyvin epäkäytännöllisesti keskellä lattiaa ja muutenkin tilankäyttö oli aivan holtitonta. Ratkaisua perusteltiin esteettömyysvaatimuksilla. Olin raivona: ei siinä ollut kysymys esteettömyydestä, vaan toimimattomasta suunnitteluratkaisusta. Invamitoitetun vessan ja muutkin kodin tilat saa varsin hyvin toteutettua niin, että se toimii kaikille.

Uhatut tavalliset

Luin Tulvasta kirjoituksen, jossa Naisasialiitto Unionin entinen Tetti Vähämaa puheenjohtaja valitteli olevansa tavallisena valkoisena heteronaisena epäkiinnostava ja marginaalinen, kun kaikki ns. erikoinen on niin muodissa nykyään. Eniten pohdinta oli järjestöllinen, mutta tämähän oli varsin samanlainen näkökulma, jota nykyään esitetään politiikassa. Jotkut (ei tosin Vähämaa) jopa pelkäävät, että kaikenmaailman vähemmistöt ja poikkeustapaukset jyräävät alleen tavallisen enemmistön.

Minusta ei ole kohtuutonta, että feminismin ja sukupuolten moninaisuudesta nykyään puhutaan toisin kuin ennen. Maailmassa on edelleen aivan riittävästi niitä, jotka puhuvat naisten valtavirtaa koskevista asioista, kuten esimerkiksi palkkaeroista. Pohtimisen arvoinen asia on toki sekin, miten määritellään yleinen tai enemmistölle merkityksellinen.

Koen rivijäsenenä, että Unioni on nimensä mukaisesti liitto, johon kuuluu feminismi koko laajuudessaan. Ajattelen, että Unioni on vaikuttaja eikä niinkään keskustelukerho. Yksi Unionin tehtävistä on tuoda esiin, että feminismin sisälle mahtuu monenlaisia painotuksia. Vain toimimalla yhdessä voimme saavuttaa oikeasti sukupuolten tasa-arvon, joka epäilemättä kaikilla on tavoitteena. Voi olla, että eri ihmiset painottavat omassa toiminnassaan hieman eri asioita, mutta se on liikkeen kannalta vain vahvuus. Parasta olisi toimia avoimin mielin ja oppia toinen toisiltamme.

Vähämaalla on ilmeisesti päinvastainen ongelma kuin minulla: minä saan huomiota henkilökohtaisella ominaisuudellani, mutta viestejäni kuunnellaan sitten vähemmän (etenkin jos puhun jostain muusta kuin vammaisnäkökulmasta). Hän taas ei koe olevansa kiinnostava ominaisuuksiensa takia. Ehkä siksi hän ei mainitse ainoatakaan tasa-arvokysymystä, johon Unionin pitäisi hänen mielestään puuttua vaikuttamistoiminnallaan. Kumpikaan tilanne tuskin on ihanteellinen. Aidosti yhdenvertaisessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa sekä minua että Vähämaata ei lokeroitaisi ominaisuuksiemme perusteella, vaan keskityttäisiin asioihin, joista puhumme.

Enkä väitä, ettei sanojalla ole merkitystä. Helposti käy niin, että joistakin ihmisryhmistä puhutaan heidän ylitseen ja puolestaan ja päädytään sillä tavalla dominoimaan näiden ihmisten elämää. Näin on käynyt historian saatossa muun muassa naisille. Keskeistä on ymmärtää, että tasa-arvotyö, kuten kaikki vaikuttamistyö on ryhmätyötä. Aidosti vaikuttava ja vahva ryhmä on sellainen, jonka näkemys on mahdollisimman perusteltu. Se edellyttää moniäänistä keskustelua, jossa kaikki jokainen kuuntelee ja tukee jokaista.

Lupa nauttia

Puheenvuoro, jonka olisin pitänyt Suomen seksologisen seuran kevätseminaarissa 25.4.2014, ellei luiska taloon olisi ollut hengenvaarallisen jyrkkä

Meitä vammaisia ihmisiä on yritetty tehdä tavallisiksi kautta aikojen. Itsekin olen syntymästäni asti ollut kaikenlaisten toimenpiteiden kohteena. Minua on yritetty pakottaa kävelemään, vaikka se oli kaikin puolin vaikeaa tai oikeastaan mahdotonta. Pyörätuolista ei saisi nauttia, vaikka sen ansiosta voin liikua sujuvasti, nopeasti ja vapaasti. Minut on opetettu häpeämään sitä, että konttaan, vaikka se on minulle kaikkein luontevin liikuntamuoto. Syyksi tähän on kerrottu, että ihmisen kuuluu kävellä, se on normaalia. Olen kai epäonnistunut vammainen, kun en yhtään sure kaikkea mitä en osaa ja voi. 

Normiajattelu vaivaa meitä laajemminkin. Vähän aikaa sitten näin proteesimainoksen, jossa sporttinen mieshenkilö pelasi onnellisena amerikkalaista jalkapalloa proteesinsa ansiosta. On siis oikein tarjota ihmiselle proteesi, että hän voisi tehdä yleisesti hyväksyttyjä asioita. Mutta entä jos sen proteesin haluaisikin siksi, että haluaa vapauttaa minkkejä turkistarhalta? 

Vammaisten seksuaalioikeudet on alettu ottaa entistä paremmin huomioon. Ei voi sanoa, että nykytaso on riittävä, mutta suunta on selvästi parempi. Silti tätäkin keskustelua vaivaa tietty normatiivisuus. Tulee joskus sellainen olo, että seksuaalioikeudet ollaan valmiit turvaamaan vain sellaiselle vammaiselle ihmiselle, joka haluaa harrastaa seksiä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa saadakseen kaksi lasta ja elääkseen kivan keskiluokkaista elämää. Me kaikki tiedämme, että todelliset tarpeet ovat paljon tätä moninaisemmat. 

Ihan normiasioiden saavuttaminen on monelle vammaiselle vaikeampaa kuin ei-vammaisille. Tähän on monia syitä, joista isoimpia ovat asenteet. Vammaiset nähdään edelleen yleisesti epäseksuaalisina. Siksi seksuaalisuuden toteuttamiseen tarvittavia apuvälineitä ja apua ei ole aina riittävästi saatavilla. Tiedän tapauksia, joissa seksuaalinen toiminta on suorastaan kielletty esimerkiksi asumispalveluyksikössä. 

Vielä hankalampaa on, jos haluaa jotain epäsovinnaisempaa. Joku voi ihmetellä, mikä minun kaltaiseni avioliitossa elävä ydinperheen äiti on puhumaan epäsovinnaisista valinnoista. Silti esimerkki löytyy ihan omasta naamastani. Jos olisin ollut esimerkiksi vanhempieni avun armoilla, kuten liian monet ovat, en olisi voinut hankkia tällaista, koska he eivät olisi suostuneet kyyditsemään ja avustamaan minua lävistysliikkeeseen. Minun identiteettini kannalta kyse on isosta asiasta, vaikka sitä ei ehkä ulkopuolinen helposti tajua. 

Edelleen on työtä siinä, että vammaisia ihmisiä kohdeltaisiin arvostettaisiin juuri sellaisina kuin me olemme. Seuraava vaihe tässä työssä voisi olla normeista irtautuminen. 

 

Vammaiset päihde- ja mielenterveyspalvelujen asiakkaina

Tiviistelmä puheenvuorosta Sininauhaliiton kirjanjulkaisutilaisuudessa.

Olen erittäin iloinen siitä, että Sininauhaliitto on ottanut päihde- ja mielenterveyspalvelujen esteettömyyden näin laaja-alaisesti ja tosissaan. Vammaisten ihmisten on ollut tavallistakin vaikeampi päästä näiden palvelujen piiriin monista syistä.

Yksi suurin syy on se, miten yhteiskunnassamme ymmärretään vammaisuus. Vanhanaikainen tapa nähdä vammaisuus yksilön viallisuutena elää yhä etenkin sosiaali- ja terveydenhuollossa. Vammaiset ihmiset nähdään monesti marginaalisena ryhmänä. Sanotaan, että meitä on häviävän vähän tai että me poikkeamme muista niin paljon ettemme sovi yleisten palvelujen piiriin. Toivottavasti enää ei sentään ajatella niinkuin joskus, että vammaisille ihmisille ei kannata antaa päihde- ja mielenterveyspalveluita, koska vammaiset eivät kuitenkaan koskaan kuntoudu yhteiskunnalle hyödyllisiksi. Tällaiset puhetavat eristävät vammaiset ihmiset muista.

Toisaalta erityisesti vammaisille suunnattujen palvelujen valikoimaan ei välttämättä kuulu päihde- ja mielenterveysosaamista. Vammaispalveluissa hänet leimataan päihteiden käyttäjäksi tai mielenterveysongelmaiseksi ja päihde- ja mielenterveyspalveluissa vammaiseksi. On mahdollista, että ihminen jää eri palvelujärjestelmien väliin ja ilman kaikkia palveluita. Tällaista tilannetta ei saisi tulla, koska palvelut kuuluvat jo ihmisoikeuksien mukaan kaikille yhdenvertaisesti.

Tuntuu siltä, että vammaiset ovat monen mielestä pelottavia. Sen näkee jo kaupungilla, kun ihmiset tuijottavat ja selvästi miettivät, miten pitäisi toimia. Vanhemmat sanovat hämillisinä lapsilleen, että minua pitää väistää ja kieltävät koskemasta pyörätuoliini, vaikka se selvästi kiinnostaa. Sosiaali- ja terveydenhuollossa tämä pelottavuus näkyy ikävinä ennakkoluuloina. En sano, että niitä on kaikilla alan työntekijöillä, mutta liian monilla kuitenkin.

Olen kuullut, että tuleville luokanopettajille kerrotaan erityispedagogiikan kurssilla, ettei heidän sitten tarvitse suostua siihen, että heidän luokalleen tulee erityistä tukea tarvitsevia oppilaita. En tiedä onko tämä totta, mutta valitettavasti tiedän lukuisia esimerkkejä opettajista tai sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöstä, jossa on kieltäydytty ottamasta vammaista ihmistä oppilaaksi tai asiakkaaksi. On vedottu asiantuntemuksen puutteisiin. On sanottu, ettei aika riitä. On arveltu, että vammainen henkilö saattaa häiritä muita asiakkaita. Tämä kaikki ennen kuin on edes ehditty keskustella siitä, millaisia erityistarpeita on ja tarvitaanko enemmän aikaa.

Onneksi on myös sellaisia paikkoja, joissa on rauhassa mietitty, mitä asiantuntemusta puuttuu ja miten sitä voi tarvittaessa hankkia. Silloin on ymmärrretty, että vika ei olekaan vammaisessa ihmisessä vaan ympäristössä tai toimintatavoissa, jotka on suunniteltu tai toteutettu väärällä tavalla. On ymmärretty, että kaikesta ei tarvitse selvitä yksin, vaan voi kysyä neuvoa muilta asiantuntijoilta. Moniammatillinen yhteistyö on koitunut kaikkien eduksi. Aika usein on huomattu, etteivät ne erityistarpeet ole kovin kummoisia. Kysymys voi olla yksinkertaisesti tukikahvasta vessassa, hieman selkeämmästä ääntämisestä tai jostain muusta vastaavasta.

Moniammatillisen yhteistyön ilmeinen vaara on, että itse ihminen jää ammattilaisten keskustelun jalkoihin. Monesti yksinkertaisinta olisi kysyä asioista vammaiselta ihmiseltä itseltään. Jos on tarvinnut apua jo pitkään, ehkä koko elämänsä, on epäilemättä paras asiantuntija omassa avun tarpeessaan.

Esteettömyys on ehdoton edellytys sille, että palveluita voi käyttää myös vammainen ihminen. Kaikkein järkevintä on suunnitella paikat esteettömiksi alusta asti. Jälkeenpäin tehdyt korjaukset ovat kalliita ja yleensä toiminnallisesti huonompia. Esteettömyys on laaja asia ja siitä voisi pitää vaikka muutamankin tämänmittaisen puheenvuoron. Sanon nyt kuitenkin sen, että esteettömyyden puute on vakava ongelma, jota ei aina valitettavasti oteta riittävän tosissaan, vaan valitetaan oletettuja lisäkustannuksia. Se tarkoittaa, että hyvin monet palvelut ovat käytännössä vammaisten saavuttamattomissa.

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaana ja toisaalta päättäjänä olen törmännyt hyvin erikoisiin käsityksiin vammaisten ihmisten elämästä. Odottaessani tytärtäni lääkäri ihmetteli suuresti, miten aviomieheni voi käydä töissä, kun hänen täytyy kuitenkin auttaa minua koko päivän. Hän ei ollut kuullutkaan mistään henkilökohtaisesta avustajajärjestelmästä. Samoihin aikoihin uuden tamperelaisen vammaisten asumispalveluyksikön johtaja kertoi minulle, etteivät vammaiset tarvitse perheasuntoja, koska ei heille synny lapsia. Minä onneksi tiesin paremmin, osasin korjata väärät oletukset, mutta kaikki eivät osaa. Monelle ammattihenkilö on auktoriteetti, johon luotetaan. Oikeat palvelut jäävät hakematta, jos kukaan ei niistä kerro. Olisi syytä tiedottaa saatavilla olevasta tuesta mahdollisimman laajasti.

Tänään julkaistava kirja sisältää paljon sellaista, mikä vie päihde- ja mielenterveyspalvelujen saatavuutta eteenpäin. Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että tämä nämäkin palvelut edistävät ihmisoikeuksien toteutumista Suomessa. Haluaisinkin lopuksi lainata presidentti Tarja Halosta, joka eilen kehotti kaikkia ihmisoikeustyötä tekeviä arvostamaan itseään ja sanomaan itselleen: "Minä olen maailman paras ihmisoikeuksien edistäjä."

Ihmisoikeudet kunnallispolitiikkaan

Osallistuin tänään seminaariin, jossa käsiteltiin Kansallisen perus- ja ihmisoikeustoimintaohjelman evaluaatioraporttia. Tilaisuudessa pohdittiin paljon sitä, miten ihmisoikeudet tällä hetkellä toteutuvat Suomessa ja miten niitä voitaisiin edistää nykyistä systemaattisemmin. Osaa tilaisuudesta vaivasi juristijargonin käyttö, mutta sen aikana käytettiin myös monta puheenvuoroa, jotka avautuivat varsin hyvin kaltaiselleni maallikolle.

Kynnyksen puheenjohtajana ilahduin siitä, että vammaisten ihmisoikeudet nostettiin esille useammassa puheenvuorossa. Näyttää siltä, että vammaisten oikeudet ovat vihdoin päässeet osaksi ihmisoikeuskeskustelun valtavirtaa.

Useammassa puheenvuorossa tuli esiin kuntien rooli ihmisoikeuksien toteuttamisessa. Entinen eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio muisteli huonoja kokemuksiaan keskusteluista välinpitämättömien kuntien kanssa. Evaluaatioraportin tuottaneen työryhmän jäsen Pauli Rautiainen totesi, että Suomen oloissa kuntien budjetit kertovat hyvin paljon siitä, miten paljon täällä arvostetaan ihmisoikeuksia.

Kunnallispoliittisesti aktiivisena henkilönä minun oli helppo yhtyä näihin ajatuksiin. Suomessa kunnilla on paljon valtaa ja vastuuta ihmisoikeuksien kannalta keskeisissä asioissa. Poliitikot ja virkamiehet harvoin tunnistavat tämän ulottuvuuden. Päätöksenteossa puhutaan paljon rahasta, mutta ei juuri koskaan ihmisoikeusnäkökulmasta. Tästä esimerkkinä käytettiin useammassa puheenvuorossa vanhustenhoidon räikeitä ongelmia.

Nyt pitäisi keksiä konkreettiset tavat ihmisoikeuksien vahvistamiseen kunnissa. Tähänastiset esimerkit eri näkökulmien huomioon ottamisesta eivät ole järin rohkaisevia. Aiemmin on vaadittu ainakin lapsi- ja sukupuolinäkökulmien huomioon ottamista kaikessa päätöksenteossa, mutta tulokset ovat olleet pääosin heikkoja. Syitä ja etenkin tekosyitä on monia: tiedonpuute, suoranainen välinpitämättömyys, kiireiset aikataulut, taloudellistenresurssien puute ja niin edelleen.

Ihmisoikeustiedotus- ja koulutus on ensimmäinen vaihe ihmisoikeuksien juurruttamisessa kunnallispolitiikkaan. Se ei tapahdu hetkessä tai ilmaiseksi, jos se halutaan toteuttaa kunnolla. Voi olla, että täytyy kehittää useampia malleja, joista voidaan vuosien päästä valita paras. Kehittämistyön voisi aloittaa vaikkapa Tampereelta.