maanantai 15. kesäkuuta 2009

ärsyttää

Lähetin tänään viestin Tampereen vihreiden luottamushenkilöiden sähköpostilistalle. Harvoin kirjoitan mitään näin vihaista, mutta nyt on jotenkin aihetta.

Olen saanut yhteydenottoja vammaisilta ihmisiltä, jotka kokevat vammaisten kuljetuspalvelujen uuden järjestämissysteemin, kuljetusten ohjauskeskus KUOHKEen, epäonnistuneeksi. Se on kohtuullistakin. Itsestänikin oli varsin outoa, että posti toi ohjeet uudesta järjestelmästä vasta samana päivänä, kun se oli tullut voimaan. Monia muitakin ongelmia on. Tämä ärsyttää minua suuresti etenkin siksi, että kuljetuspalvelut ovat muuttuneet viime vuosien aikana ees taas hurjalla vauhdilla lähinnä huonompaan suuntaan. Kukaan ei ole pystynyt esittämään minulle todisteita siitä, että nämä toimenpiteet olisivat aiheuttaneet edes taloudellisia säästöjä. Olen lopen kyllästynyt siihen, että tilaajapäällikkö Lehtomäki toistuvasti sanoo, että ratkaisut perustuvat siihen, että "me toivomme, että tästä tulee säästöjä". Vammaisten kiusaamiselle pitäisi olla edes hyvät perusteet. Sitten voisin jotenkin hyväksyä sen, että matka pitää tilata kohtuuttoman aikaisin, tolpalta ei enää saa napata autoa, eikä hitaammasta kimppakyydistä enää saa alennusta omavastuuseen. Ja silti en hyväksyisi tätä välinpitämättömyyttä vammaisten ihmisten yksilöllisistä tarpeista.

torstai 4. kesäkuuta 2009

haave prinssistä

Liettuassa ei saa esittää satua, jossa kaksi prinssiä rakastuu toisiinsa. En kannata innokkaasti monarkioita. Minusta on parempi, että johtaja valitaan demokraattisesti. Jos halutaan ihmisiä, joiden elämää seurata lehdissä ja joita arvostaa, eivätköhän Big Brother -julkkikset hoida tehtävän halvemmalla kuin massiivinen kuningashuone. Liettuan tapaus kuitenkin pysäytti. Mitä, jos oikeat prinssit rakastuisivat toisiinsa? Kuin väkisin mieleeni hiipi haave suomalaisesta prinssistä, joka löytäisi elämänsä rakkauden esimerkiksi Englannin Harrysta.

Yksi kruununperillisten tärkeimmistä tehtävistä on kuninkaallisen suvun jatkaminen. Koko kansa osallistui keskusteluun siitä, millä tavalla lapsi hankittaisiin. Itse kannattaisin adoptiota, joka silloin olisi lainkin mukaan mahdollista miesparille. Mikä tuhkimotarina se olisikaan: kuka tahansa kenialainen katulapsi voisi päästä Suomeen prinssiksi tai prinsessaksi.

Kuninkaallisia arvostetaan siksi, että he ovat kuninkaallisia. Niinpä prinssipariskuntakin pääsisi valtiovierailulle todennäköisesti konservtiivisempiinkin maihin. Valtiovierailemalla prinssit auttaisivat paikallisia seksuaalisia vähemmistöjä. Itsestään selvään arvostukseen liittyy myös kaikenlainen turisti- ja muu krääsä, jota kuninkaallisten kuvat koristavat. Alettaisiinko homoseksuaalisuuteen suhtautua ainakin Suomessa luontevasti, jos prinssipariin törmäisi jatkuvasti?