sunnuntai, 13. marraskuuta 2011
maahanmuuttajat ja sossun tuet
Olen jäsen lautakunnan jaostossa, joka käsittelee mm. toimeentulotuesta tehtyjen päätösten oikaisuvaatimuksia. Niitä lukiessani törmään toistuvasti väitteisiin, että maahanmuuttajia suositaan antamalla heille sellaisia tukia, joita ei suomalaisille anneta. Tämä ei ole totta.
Maahanmuuttajia on monenlaisia: pakolaisia, työn tai perheen perässä muuttaneita, opiskelijoita. Osalla on Suomen kansalaisuus, osalla ei. Eri tapauksiin pätevät eri lait. Suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä on monimutkainen, mikä ei varmaan helpota sen hahmottamista. Sen syövereihin ei kuitenkaan ole piilotettu linjausta maahanmuuttajien hemmottelusta.
Maahanmuuttajan ei ole helppo päästä osalliseksi sosiaaliturvasta, koska pelkkä maahantulo edellyttää itsensä elättämiseen riittäviä varoja. Taskussa on oltava työsopimus tai rahasumma, joka ei ole ihan pieni. Pitää olla sairausvakuutus, ettei joudu turvautumaan julkiseen terveydenhoitoon. Tänne ei voi tulla veronmaksajien kustannuksella hengailemaan.
Tämä ei päde turvaipaikan saaneisiin pakolaisiin, joille kansainvälinen lainsäädäntö takaa perustoimeentulon. Heitäkään en silti menisi kadehtimaan. He ovat jättäneet maansa äärimmäisessä hädässä ja kantavat mukanaan traumojaan ja pelkojaan. Rakkaat ihmiset ovat ehkä kuolleet tai jääneet kotimaahan levottomiin oloihin. Toimeentulotuki riittää juuri ja juuri asumiseen ja ruokaan.
Monessa heikon sosiaaliturvan maassa systeemiä pidetään yllä uutisoimalla näkyvästi yksittäisistä sosiaaliturvan väärinkäytöksistä. Niillä saadaan tummaihoinen yksinhuoltajaäiti näyttämään yhteiskunnan pahimmalta viholliselta. Syntyy turhaa vastakkainasettelua ja vihaa eri ihmisryhmien välille. Suomessakin näkee turhan harvoin asiallisia ja selkeitä tv-ohjelmia ja lehtijuttuja siitä, miten maahanmuuttajat oikeasti tulevat toimeen - tai eivät tule. Ihmisillä on oikeus elää käsityksessä, joka on totta.
tiistai, 12. huhtikuuta 2011
Kokoomus haluaa jakaa kansan
Olen ehkä turtunut perussuomalaisten puheille, koska ne eivät enää jaksa järkyttää minua, vaikka tietenkin juuri heidän kanssaan olen täysin eri mieltä. Sen sijaan olen melko varma, että yllättäen kohonnut verenpaineeni johtuu kokoomuksen vaalimainoksista, joita erehdyin katsomaan viikonloppuna YouTubesta.
Kokoomus asettaa vastakkain yhteisöllisyyden ja yhteiskunnan palvelut. Vaalivideoissa ihastellaan vapaaehtoistyötä ja kauhistellaan yhteiskuntaa, jossa ihmisen lähimmät omaiset olisivat viranomaisia.
Maissa, joissa turvaverkko on heikkoa, ihmiset tosiaan auttavat toisiaan. Lapset eivät mene päivähoitoon, vaan äidit pysyvät kotona. Lasten- ja vanhainkoteja ynnä muuta pidetään yllä hyväntekeväisyydellä. On pakko, koska vaihtoehtoja ei ole.
On vaikea uskoa, että kovinkaan moni oikeasti haluaisi olla se vanhus, jonka täytyy päivästä toiseen pelätä, että naapuria ei tänään huvitakaan tulla auttamaan vessaan. En haluaisi olla se, joka yrittää kerätä rahaa päihdekuntoutukseen, kun rikkaat suovat almunsa mieluiten söpöille lapsille, jotka näyttävät kuvissa hyvältä. Kaikkein vähiten haluaisin esitellä kurjuuttani herättääkseni sääliä lahjoittajissa.
Eniten tarvitsevat eivät aina saa eniten apua, vaan heillä on usein päinvastoin vähiten vapaaehtoisia tukijoita. Elintärkeitä asioita ei saa jättää vapaaehtoistyön varaan, vaan yhteiskunnan on varmistettava ne palveluillaan. En väitä, että tämä tällä hetkellä toteutuisi täydellisesti, mutta kokoomus näyttää haluavan jakaa ihmiset entistä enemmän auttajiin ja avun kohteisiin. Se on huolestuttavaa.
Aitoa yhteisöllisyyttä löytyy nimenomaan sieltä, missä on luotettava palvelujärjestelmä. Se on yhteisöllisyyttä, joka perustuu vapaaehtoisuuteen, tasa-arvoisuuteen ja luottamukseen. Olen kokenut sitä muun muassa Kynnyksessä, ViNOssa ja epämuodollisesti ystävieni kanssa. Minulla ei olisi ollut siihen mahdollisuutta ilman yhteiskunnan tarjoamia vammaispalveluita, kuten henkilökohtaista avustajaa. Se on hyvää yhteisöllisyyttä, koska siinä kenenkään ei tarvitse alistua hyväntekeväisyyden kohteeksi, vaan jokainen voi tuntea olevansa hyödyksi.
Kokoomus asettaa vastakkain yhteisöllisyyden ja yhteiskunnan palvelut. Vaalivideoissa ihastellaan vapaaehtoistyötä ja kauhistellaan yhteiskuntaa, jossa ihmisen lähimmät omaiset olisivat viranomaisia.
Maissa, joissa turvaverkko on heikkoa, ihmiset tosiaan auttavat toisiaan. Lapset eivät mene päivähoitoon, vaan äidit pysyvät kotona. Lasten- ja vanhainkoteja ynnä muuta pidetään yllä hyväntekeväisyydellä. On pakko, koska vaihtoehtoja ei ole.
On vaikea uskoa, että kovinkaan moni oikeasti haluaisi olla se vanhus, jonka täytyy päivästä toiseen pelätä, että naapuria ei tänään huvitakaan tulla auttamaan vessaan. En haluaisi olla se, joka yrittää kerätä rahaa päihdekuntoutukseen, kun rikkaat suovat almunsa mieluiten söpöille lapsille, jotka näyttävät kuvissa hyvältä. Kaikkein vähiten haluaisin esitellä kurjuuttani herättääkseni sääliä lahjoittajissa.
Eniten tarvitsevat eivät aina saa eniten apua, vaan heillä on usein päinvastoin vähiten vapaaehtoisia tukijoita. Elintärkeitä asioita ei saa jättää vapaaehtoistyön varaan, vaan yhteiskunnan on varmistettava ne palveluillaan. En väitä, että tämä tällä hetkellä toteutuisi täydellisesti, mutta kokoomus näyttää haluavan jakaa ihmiset entistä enemmän auttajiin ja avun kohteisiin. Se on huolestuttavaa.
Aitoa yhteisöllisyyttä löytyy nimenomaan sieltä, missä on luotettava palvelujärjestelmä. Se on yhteisöllisyyttä, joka perustuu vapaaehtoisuuteen, tasa-arvoisuuteen ja luottamukseen. Olen kokenut sitä muun muassa Kynnyksessä, ViNOssa ja epämuodollisesti ystävieni kanssa. Minulla ei olisi ollut siihen mahdollisuutta ilman yhteiskunnan tarjoamia vammaispalveluita, kuten henkilökohtaista avustajaa. Se on hyvää yhteisöllisyyttä, koska siinä kenenkään ei tarvitse alistua hyväntekeväisyyden kohteeksi, vaan jokainen voi tuntea olevansa hyödyksi.
sunnuntai, 3. huhtikuuta 2011
ehdokassuosituksia eduskuntavaaleihin
En ole vielä päättänyt, ketä äänestän eduskuntavaaleissa. Valinnasta tulee vaikea, koska tarjolla on useita ehdokkaita, jotka ajavat minulle tärkeitä asioita: yhdenvertaisuutta, ihmisten ja eläinten oikeuksia sekä ympäristön hyvinvointia. Myös koulutuspolitiikka on tärkeä asia. Todennäköisesti päädyn Hanna Hakkoon, joka on nuori ja fiksu nainen. Vaikka vihreiden eduskuntaryhmän enemmistö on naisia, ajattelen, että naisen äänestäminen on tärkeää, koska eduskunnassa yleensä on edelleen enemmän miehiä. Oikeasti nuoria, alle kolmekymmpisiä, on eduskunnassa tällä hetkellä vain yksi. Pitäisi olla enemmän.
Muissakin vaalipiireissä on loistavia ehdokkaita. Pelkkä Uudenmaan ehdokaslistan selaaminen sai minut valtavan liikutuksen valtaan, eikä kysymys ollut vain raskauden aiheuttamasta hormonipöhnästä. Koska jokaisella on vain yksi, pakotin itseni valitsemaan myös muista kuin omasta vaalipiiristäni yhden ehdokkaan. Päädyin alla olevaan suosituslistaan.
Helsinki: Johanna Sumuvuori
Uusimaa: Kaisa Leka
Varsinais-Suomi: Saara Ilvessalo
Satakunta: Anne Liinamaa
Häme: Aleksi Mäntylä
Kymi: Hanna-Kaisa Lähde
Etelä-Savo: Heikki Vento
Pohjois-Savo: Sara Sajaniemi
Pohjois-Karjala: Taru Anttonen
Vaasa: Outi Pantsar
Keski-Suomi: Paloma Hannonen
Oulu: Miia Hirsikangas
Lappi: Sari Ylipulli
Lisää hyviä ehdokkaita löytyy Vihreiden sivuilta.
Muissakin vaalipiireissä on loistavia ehdokkaita. Pelkkä Uudenmaan ehdokaslistan selaaminen sai minut valtavan liikutuksen valtaan, eikä kysymys ollut vain raskauden aiheuttamasta hormonipöhnästä. Koska jokaisella on vain yksi, pakotin itseni valitsemaan myös muista kuin omasta vaalipiiristäni yhden ehdokkaan. Päädyin alla olevaan suosituslistaan.
Helsinki: Johanna Sumuvuori
Uusimaa: Kaisa Leka
Varsinais-Suomi: Saara Ilvessalo
Satakunta: Anne Liinamaa
Häme: Aleksi Mäntylä
Kymi: Hanna-Kaisa Lähde
Etelä-Savo: Heikki Vento
Pohjois-Savo: Sara Sajaniemi
Pohjois-Karjala: Taru Anttonen
Vaasa: Outi Pantsar
Keski-Suomi: Paloma Hannonen
Oulu: Miia Hirsikangas
Lappi: Sari Ylipulli
Lisää hyviä ehdokkaita löytyy Vihreiden sivuilta.
perjantai, 3. joulukuuta 2010
puheeni Tampereen vammaisneuvoston seminaarissa tänään
Hyvät kuulijat,
toivotan teille kaikille erinomaista kansainvälistä vammaisten oikeuksien päivää. Tällainen seminaari on oivallinen tapa juhistaa tätä teemapäivää. Tänään esteettömyys tulee tutuksi yhä useammalle siitä kiinnostuneelle. On hyvä, että voimme kokoontua pohtimaan esteettömyyden konkreettista toteuttamista yhdessä. Väistämättä tulee kuitenkin mieleen, miten aiheesta saisi tiedotettua myös niille, joita aihe ei niin kiinnosta. Esteettömyys on kuitenkin kaikkien asia.
Yksi tapa tehdä esteettömyyden merkitys näkyväksi olisi aina kolmas joulukuuta sulkea kaikki paikat, jotka ovat esteellisiä. Monet ihmiset eivät silloin pääsisi työpaikoilleen, harrastuksiinsa, pankkeihinsa, kyläilemään ja niin edelleen. Se tuntuisi varmasti ainakin mielivaltaiselta: miksi tähän on suunniteltu luiska, mutta tuohon ei? Se on minun kokemukseni pyörätuolin käyttäjänä lähes päivittäin.
Vammaispolitiikan historiaan liittyvät hyvin vahvasti hyväntekeväisyys ja hyvä tahto. Niitä on ilmassa täällä Tampereellakin. Se ei perustu tietoon, vaan valitettavasti aika usein stereotyyppisiin käsityksiin siitä, millaista vammaisen elämä on. Ihmiset haluavat auttaa heikoimpia. Kun ne heikot haluavatkin lisää, aletaan syyttää niitä kiittämättömiksi ja kohtuuttomiksi. Terveyskeskuksen esteettömyydelle nyökytellään, mutta kun vammaiset haluavat päästä yökerhoonkin, kauhistellaan, eikö mitään riitä. Hyvän tahdon kantomatkan määrittelee aina joku muu kuin sen kohde.
YK:n jäsenmaat hyväksyivät vuonna 2007 sopimuksen vammaisten ihmisten ihmisoikeuksista. Se edustaa uudenlaista vammaispolitiikkaa. Sen tavoitteena on täydellinen yhdenvertaisuus vammaisten ja muiden ihmisten välillä. Sopimus määrittelee esteettömyyden ihmisoikeudeksi, joka on luovuttamaton ja pätee kaikkiin elämän osa-alueisiin. Sitä on edistettävä suunnitelmallisesti toimenpiteillä, jotka perustuvat tietoon. Sen toteutuminen edellyttää poliittista tahtoa, joka näkyy poliittisissa ohjelmissa, talousarvioissa ja toimintasuunnitelmissa. Kaupunkiorganisaatiossa, esimerkiksi Tampereella, sen täytyy näkyä kaikilla toimialoilla. Se edellyttää laajaa yhteistyötä yksityisen, julkisen ja kolmannen sektorin välillä.
Ihmisoikeussopimuksen yksi keskeinen viesti on vammaisten osallisuus. Ei mitään meistä ilman meitä. Esteettömyyden kohdalla tämä vammaisliikkeen hieno slogan tarkoittaa, ettei mikään ratkaisu ole hyvä ennen kuin käyttäjät ovat todenneet sen käytännössä hyväksi. On kaikkien etu, että vammaisten ihmisten omakohtaiseen kokemukseen perustuva asiantuntemus kohtaa suunnittelijoiden ja toteuttajien ammattitaidon.
Tampere haluaa olla edelläkävijä. Esteettömyyden osalta on otettu tavoitteeksi, että pyritään olemaan esteettömämpi kuin Turku. Turulla on hienot suunnitelmat, joten niiden tasolla sitä voi olla vaikea ohittaa. Me voimme kuitenkin saavuttaa edelläkävijän aseman toteuttamalla suunnitelmamme nopeasti ja laadukkaasti.
Antoisaa seminaaria kaikille!
toivotan teille kaikille erinomaista kansainvälistä vammaisten oikeuksien päivää. Tällainen seminaari on oivallinen tapa juhistaa tätä teemapäivää. Tänään esteettömyys tulee tutuksi yhä useammalle siitä kiinnostuneelle. On hyvä, että voimme kokoontua pohtimaan esteettömyyden konkreettista toteuttamista yhdessä. Väistämättä tulee kuitenkin mieleen, miten aiheesta saisi tiedotettua myös niille, joita aihe ei niin kiinnosta. Esteettömyys on kuitenkin kaikkien asia.
Yksi tapa tehdä esteettömyyden merkitys näkyväksi olisi aina kolmas joulukuuta sulkea kaikki paikat, jotka ovat esteellisiä. Monet ihmiset eivät silloin pääsisi työpaikoilleen, harrastuksiinsa, pankkeihinsa, kyläilemään ja niin edelleen. Se tuntuisi varmasti ainakin mielivaltaiselta: miksi tähän on suunniteltu luiska, mutta tuohon ei? Se on minun kokemukseni pyörätuolin käyttäjänä lähes päivittäin.
Vammaispolitiikan historiaan liittyvät hyvin vahvasti hyväntekeväisyys ja hyvä tahto. Niitä on ilmassa täällä Tampereellakin. Se ei perustu tietoon, vaan valitettavasti aika usein stereotyyppisiin käsityksiin siitä, millaista vammaisen elämä on. Ihmiset haluavat auttaa heikoimpia. Kun ne heikot haluavatkin lisää, aletaan syyttää niitä kiittämättömiksi ja kohtuuttomiksi. Terveyskeskuksen esteettömyydelle nyökytellään, mutta kun vammaiset haluavat päästä yökerhoonkin, kauhistellaan, eikö mitään riitä. Hyvän tahdon kantomatkan määrittelee aina joku muu kuin sen kohde.
YK:n jäsenmaat hyväksyivät vuonna 2007 sopimuksen vammaisten ihmisten ihmisoikeuksista. Se edustaa uudenlaista vammaispolitiikkaa. Sen tavoitteena on täydellinen yhdenvertaisuus vammaisten ja muiden ihmisten välillä. Sopimus määrittelee esteettömyyden ihmisoikeudeksi, joka on luovuttamaton ja pätee kaikkiin elämän osa-alueisiin. Sitä on edistettävä suunnitelmallisesti toimenpiteillä, jotka perustuvat tietoon. Sen toteutuminen edellyttää poliittista tahtoa, joka näkyy poliittisissa ohjelmissa, talousarvioissa ja toimintasuunnitelmissa. Kaupunkiorganisaatiossa, esimerkiksi Tampereella, sen täytyy näkyä kaikilla toimialoilla. Se edellyttää laajaa yhteistyötä yksityisen, julkisen ja kolmannen sektorin välillä.
Ihmisoikeussopimuksen yksi keskeinen viesti on vammaisten osallisuus. Ei mitään meistä ilman meitä. Esteettömyyden kohdalla tämä vammaisliikkeen hieno slogan tarkoittaa, ettei mikään ratkaisu ole hyvä ennen kuin käyttäjät ovat todenneet sen käytännössä hyväksi. On kaikkien etu, että vammaisten ihmisten omakohtaiseen kokemukseen perustuva asiantuntemus kohtaa suunnittelijoiden ja toteuttajien ammattitaidon.
Tampere haluaa olla edelläkävijä. Esteettömyyden osalta on otettu tavoitteeksi, että pyritään olemaan esteettömämpi kuin Turku. Turulla on hienot suunnitelmat, joten niiden tasolla sitä voi olla vaikea ohittaa. Me voimme kuitenkin saavuttaa edelläkävijän aseman toteuttamalla suunnitelmamme nopeasti ja laadukkaasti.
Antoisaa seminaaria kaikille!
keskiviikko, 27. lokakuuta 2010
haja-ajatuksia Vantaalta
"Meillä ei käy vammaisia", sanotaan usein, kun puhutaan esteettömyydestä. Samanlainen asenne on kokemukseni mukaan valtaosalla kokousten ja tilaisuuksien järjestäjistä: "Ei ole vammaisia osallistujia". Aika usein osun juuri sellaisiin paikkoihin ja kokouksiin. Niinkuin tällä viikolla.
Tampereen kaupungin terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunta eli tetola matkusti koulutusmatkalle pääkaupunkiseudulle. Vihreiden varsinainen jäsen Mervi Janhunen sairastui ja hän pyysi minua osallistumaan matkalle sijastaan. Varoitusaika oli hyvin lyhyt, kuten sairastumisissa yleensä. Osallistuin matkalle eilen, mutta tämänpäiväisiin kohteisiin ei pääse pyörätuolilla, joten ne piti skipata. Minulta jäivät kuulematta mielenkiintoiset bussikeskustelut, koska esteetöntä bussia ei ollut saatavilla. Tällaisten retkien tavoite on aina itse asian lisäksi ryhmäytyminen. Tällaisten tapausten takia vammaiset jäävät porukan ulkopuolelle hyvin helposti. Jos kaikki olisi järjestetty alunperin esteettömästi, tätäkään ongelmaa ei olisi tullut.
Vantaalla tutustuttiin päihteitä käyttävien asunnottomien palvelukeskus Koisorantaan. Päällisin puolin se näytti hyvältä paikalta. Ainoa asiakas, jonka kanssa pääsin juttuihin, kehui palvelua hyväksi. Tuntui hurjalta, ettei niinkin isossa ja hajanaisessa kaupungissa kuin Vantaa ole enempää kuin yksi paikka, johon kodin menettänyt päihteidenkäyttäjä voi kriisitilanteessa hakeutua. Ne, jotka sen löytävät, saavat apua niin pitkään kuin tarvitsevat. Henkilökunta auttaa kodin löytämisessä ja elämänhallinnan palauttamisessa, muun muassa velkojen järjestelyssä.
Meille kerrottiin suullisesti varsin laajasti asioita Vantaan sosiaali- ja terveyspalveluista. Ongelmat ovat kohtuullisen samanlaisia kuin Tampereellakin: väestö ikääntyy ja moninaiset päihde- ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Terveyspalvelujen johtaja oli hyvin innostunut tilaaja-tuottaja-mallista ja keskittämisestä, ihan kuin Tampereellakin. Vantaalla terveyskeskuspäivystys ostetaan nykyään yksityiseltä yritykseltä, MedOnelta. Asiakaskyselyjen ja talouslaskelmien perusteella malliin on oltu tyytyväisiä.
Tampereella tilaaja-tuottaja-malli on ollut käytössä joitakin vuosia. Siitä on vaikea sanoa mitään yksiselitteistä, koska se ei ratkaise mitään olennaista. Tilaaja-tuottajamallissakin palvelut voidaan tuottaa itse tai ostaa muualta. Kilpailutus ei johdu tästä mallista, vaan lainsäädännöstä, jota seurataan Tampereella ehkä liiankin tarkasti. Kokemus on osoittanut, että tilaajan ja tuottajan vastuunjaon määrittely on vaikeaa. Silti vastuun pallottelu ei ole uusi asia, vaan sitä on harrastettu entisessäkin mallissa.
Tampereen kaupungin terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunta eli tetola matkusti koulutusmatkalle pääkaupunkiseudulle. Vihreiden varsinainen jäsen Mervi Janhunen sairastui ja hän pyysi minua osallistumaan matkalle sijastaan. Varoitusaika oli hyvin lyhyt, kuten sairastumisissa yleensä. Osallistuin matkalle eilen, mutta tämänpäiväisiin kohteisiin ei pääse pyörätuolilla, joten ne piti skipata. Minulta jäivät kuulematta mielenkiintoiset bussikeskustelut, koska esteetöntä bussia ei ollut saatavilla. Tällaisten retkien tavoite on aina itse asian lisäksi ryhmäytyminen. Tällaisten tapausten takia vammaiset jäävät porukan ulkopuolelle hyvin helposti. Jos kaikki olisi järjestetty alunperin esteettömästi, tätäkään ongelmaa ei olisi tullut.
Vantaalla tutustuttiin päihteitä käyttävien asunnottomien palvelukeskus Koisorantaan. Päällisin puolin se näytti hyvältä paikalta. Ainoa asiakas, jonka kanssa pääsin juttuihin, kehui palvelua hyväksi. Tuntui hurjalta, ettei niinkin isossa ja hajanaisessa kaupungissa kuin Vantaa ole enempää kuin yksi paikka, johon kodin menettänyt päihteidenkäyttäjä voi kriisitilanteessa hakeutua. Ne, jotka sen löytävät, saavat apua niin pitkään kuin tarvitsevat. Henkilökunta auttaa kodin löytämisessä ja elämänhallinnan palauttamisessa, muun muassa velkojen järjestelyssä.
Meille kerrottiin suullisesti varsin laajasti asioita Vantaan sosiaali- ja terveyspalveluista. Ongelmat ovat kohtuullisen samanlaisia kuin Tampereellakin: väestö ikääntyy ja moninaiset päihde- ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Terveyspalvelujen johtaja oli hyvin innostunut tilaaja-tuottaja-mallista ja keskittämisestä, ihan kuin Tampereellakin. Vantaalla terveyskeskuspäivystys ostetaan nykyään yksityiseltä yritykseltä, MedOnelta. Asiakaskyselyjen ja talouslaskelmien perusteella malliin on oltu tyytyväisiä.
Tampereella tilaaja-tuottaja-malli on ollut käytössä joitakin vuosia. Siitä on vaikea sanoa mitään yksiselitteistä, koska se ei ratkaise mitään olennaista. Tilaaja-tuottajamallissakin palvelut voidaan tuottaa itse tai ostaa muualta. Kilpailutus ei johdu tästä mallista, vaan lainsäädännöstä, jota seurataan Tampereella ehkä liiankin tarkasti. Kokemus on osoittanut, että tilaajan ja tuottajan vastuunjaon määrittely on vaikeaa. Silti vastuun pallottelu ei ole uusi asia, vaan sitä on harrastettu entisessäkin mallissa.
perjantai, 22. lokakuuta 2010
Pakkoautopaikat
On ekologista ja pitkällä tähtäimellä edullista rakentaa taloihin paksuja eli yleensä hyvin eristäviä seiniä. Tästä syystä tontin rakennusoikeutta määriteltäessä ulkoseinän paksuus määritellään aina 250 millimetriksi riippumatta siitä, kuinka paksu se todellisuudessa on. Näin ollen ekologisesta rakentamisesta ei rankaista.
Autopaikkojen suhteen tilanne on toinen. Niiden määrä lasketaan todellisen neliömäärän mukaan. Rakentajan kannalta tilanne on ristiriitainen: on valittava, toimiiko epäekologisesti eristämällä huonosti vai rakentamalla paljon piha-alaa autoille. On sitäpaitsi järjetöntä, että seinille täytyy varata parkkipaikkoja. Miksi autopaikkojen määrää ei voisi sallia ulkoseinien osalta laskettavan samoin kuin rakennusoikeutta määriteltäessä? On selvää, että muutos autopaikkojen määrässä olisi pieni, mutta edes suunta olisi oikea ja looginen.
Tämän järjestelmällisen epäkohdan lisäksi korviini on lähiaikoina kantautunut absurdi yksittäistapaus. Ekologisen asumisen nimiin vannovan tamperelaisen Annikinkadun puutalokorttelin ostanut yhteisö on velvoitettu varaamaan niin monta pysäköintipaikkaa kuin kompleksin pinta-ala edellyttää. He eivät tietenkään tarvitse niitä, mutta sillä ei tunnu olevan väliä. Säännökset ovat säännöksiä.
Autopaikkojen suhteen tilanne on toinen. Niiden määrä lasketaan todellisen neliömäärän mukaan. Rakentajan kannalta tilanne on ristiriitainen: on valittava, toimiiko epäekologisesti eristämällä huonosti vai rakentamalla paljon piha-alaa autoille. On sitäpaitsi järjetöntä, että seinille täytyy varata parkkipaikkoja. Miksi autopaikkojen määrää ei voisi sallia ulkoseinien osalta laskettavan samoin kuin rakennusoikeutta määriteltäessä? On selvää, että muutos autopaikkojen määrässä olisi pieni, mutta edes suunta olisi oikea ja looginen.
Tämän järjestelmällisen epäkohdan lisäksi korviini on lähiaikoina kantautunut absurdi yksittäistapaus. Ekologisen asumisen nimiin vannovan tamperelaisen Annikinkadun puutalokorttelin ostanut yhteisö on velvoitettu varaamaan niin monta pysäköintipaikkaa kuin kompleksin pinta-ala edellyttää. He eivät tietenkään tarvitse niitä, mutta sillä ei tunnu olevan väliä. Säännökset ovat säännöksiä.
sunnuntai, 17. lokakuuta 2010
On äänestettävä
Julkinen keskustelu Ajankohtaisen kakkosen Homoillan jälkeen on ollut huomattavasti järjellisempää kuin ruokavaliokeskustelu MOTin rasvadebatin jälkeen. Ajankohtaisen kakkosen teemailtaformaatti on silti mielestäni vähän omituinen: studioon kutsutaan hirveän paljon ihmisiä ja vaikka aikaa onkin paljon, vain harvat saavat sanottavansa sanottua. Tällä kertaa yksi niistä harvoista oli valitettavasti Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen, jonka analyysi homoseksuaalisuudesta oli vähintään epäilyttävä.
En kuulu kirkkoon, enkä usko Jumalaan. Olen siitä tällä hetkellä erittäin iloinen, etenkin kun tiedän, että kuuluisin nimenomaan siihen hiippakuntaan, jonka piispa ohjelmassa esiintynyt konservatiivipappi Matti Repo on. Minun ei tarvitse raivoa pidätellen perustella moniäänisyydellä sitä, että kirkossa on vaikuttavissa asemissa ihmisiä, jotka vähät välittävät ihmisoikeuksista.
Eri asia olisi, jos uskoisin Jumalaan. Voin uskoa, että juontaja-näyttelijä Jani Toivolalla on ollut oikeasti vaikeaa, kun hän on päättänyt erota kirkosta keskustelun jälkeen. On raskasta havaita valtava ristiriita itsensä ja itselleen tärkeän yhteisön välillä. Toivottavasti kaikki ne, joille luterilainen kirkko on tärkeä, äänestävät marraskuun seurakuntavaaleissa kirkon päättävin elimiin niitä, joille Rakkauden kaksoiskäsky on Raamatun avainsisältö.
Siitä olen iloinen, että kuulun Vihreisiin, sillä meillä on sellaisia ihmisiä kuin Oras Tynkkynen. Hän argumentoi homoillassa kirkkaasti, mutta ei kuivasti. Sama päti kaikkiin muihinkin homojen puolustajiin ohjelmassa. Oraan kaltaisesta kansanedustajasta on oltava iloinen siinäkin mielessä, että tasa-arvoisesta avioliittolaista päättää eduskunta. Viime päivien keskustelussa on keskitytty enemmän kirkon kuin lainsäätäjän rooliin, kumpaakaan väheksymättä. Nykyisen eduskunnan enemmistö ei tämänhetkisten tietojen valossa hyväksyisi samaa sukupuolta olevien avioliittoa, vaan jatkaisi syrjintää. Kansanedustajien piittaamattomuus ihmisoikeuksista huolestuttaa minua enemmän kuin kirkon. Suomen valtio on sitoutunut ihmisoikeussopimuksiin, niihinkin, joissa kielletään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintä. Kansanedustajien sitoutumiskammoa vastaan ei voi protestoida eroamalla. On siis äänestettävä.
En kuulu kirkkoon, enkä usko Jumalaan. Olen siitä tällä hetkellä erittäin iloinen, etenkin kun tiedän, että kuuluisin nimenomaan siihen hiippakuntaan, jonka piispa ohjelmassa esiintynyt konservatiivipappi Matti Repo on. Minun ei tarvitse raivoa pidätellen perustella moniäänisyydellä sitä, että kirkossa on vaikuttavissa asemissa ihmisiä, jotka vähät välittävät ihmisoikeuksista.
Eri asia olisi, jos uskoisin Jumalaan. Voin uskoa, että juontaja-näyttelijä Jani Toivolalla on ollut oikeasti vaikeaa, kun hän on päättänyt erota kirkosta keskustelun jälkeen. On raskasta havaita valtava ristiriita itsensä ja itselleen tärkeän yhteisön välillä. Toivottavasti kaikki ne, joille luterilainen kirkko on tärkeä, äänestävät marraskuun seurakuntavaaleissa kirkon päättävin elimiin niitä, joille Rakkauden kaksoiskäsky on Raamatun avainsisältö.
Siitä olen iloinen, että kuulun Vihreisiin, sillä meillä on sellaisia ihmisiä kuin Oras Tynkkynen. Hän argumentoi homoillassa kirkkaasti, mutta ei kuivasti. Sama päti kaikkiin muihinkin homojen puolustajiin ohjelmassa. Oraan kaltaisesta kansanedustajasta on oltava iloinen siinäkin mielessä, että tasa-arvoisesta avioliittolaista päättää eduskunta. Viime päivien keskustelussa on keskitytty enemmän kirkon kuin lainsäätäjän rooliin, kumpaakaan väheksymättä. Nykyisen eduskunnan enemmistö ei tämänhetkisten tietojen valossa hyväksyisi samaa sukupuolta olevien avioliittoa, vaan jatkaisi syrjintää. Kansanedustajien piittaamattomuus ihmisoikeuksista huolestuttaa minua enemmän kuin kirkon. Suomen valtio on sitoutunut ihmisoikeussopimuksiin, niihinkin, joissa kielletään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintä. Kansanedustajien sitoutumiskammoa vastaan ei voi protestoida eroamalla. On siis äänestettävä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
