Ihmisoikeudet kunnallispolitiikkaan

Osallistuin tänään seminaariin, jossa käsiteltiin Kansallisen perus- ja ihmisoikeustoimintaohjelman evaluaatioraporttia. Tilaisuudessa pohdittiin paljon sitä, miten ihmisoikeudet tällä hetkellä toteutuvat Suomessa ja miten niitä voitaisiin edistää nykyistä systemaattisemmin. Osaa tilaisuudesta vaivasi juristijargonin käyttö, mutta sen aikana käytettiin myös monta puheenvuoroa, jotka avautuivat varsin hyvin kaltaiselleni maallikolle.

Kynnyksen puheenjohtajana ilahduin siitä, että vammaisten ihmisoikeudet nostettiin esille useammassa puheenvuorossa. Näyttää siltä, että vammaisten oikeudet ovat vihdoin päässeet osaksi ihmisoikeuskeskustelun valtavirtaa.

Useammassa puheenvuorossa tuli esiin kuntien rooli ihmisoikeuksien toteuttamisessa. Entinen eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio muisteli huonoja kokemuksiaan keskusteluista välinpitämättömien kuntien kanssa. Evaluaatioraportin tuottaneen työryhmän jäsen Pauli Rautiainen totesi, että Suomen oloissa kuntien budjetit kertovat hyvin paljon siitä, miten paljon täällä arvostetaan ihmisoikeuksia.

Kunnallispoliittisesti aktiivisena henkilönä minun oli helppo yhtyä näihin ajatuksiin. Suomessa kunnilla on paljon valtaa ja vastuuta ihmisoikeuksien kannalta keskeisissä asioissa. Poliitikot ja virkamiehet harvoin tunnistavat tämän ulottuvuuden. Päätöksenteossa puhutaan paljon rahasta, mutta ei juuri koskaan ihmisoikeusnäkökulmasta. Tästä esimerkkinä käytettiin useammassa puheenvuorossa vanhustenhoidon räikeitä ongelmia.

Nyt pitäisi keksiä konkreettiset tavat ihmisoikeuksien vahvistamiseen kunnissa. Tähänastiset esimerkit eri näkökulmien huomioon ottamisesta eivät ole järin rohkaisevia. Aiemmin on vaadittu ainakin lapsi- ja sukupuolinäkökulmien huomioon ottamista kaikessa päätöksenteossa, mutta tulokset ovat olleet pääosin heikkoja. Syitä ja etenkin tekosyitä on monia: tiedonpuute, suoranainen välinpitämättömyys, kiireiset aikataulut, taloudellistenresurssien puute ja niin edelleen.

Ihmisoikeustiedotus- ja koulutus on ensimmäinen vaihe ihmisoikeuksien juurruttamisessa kunnallispolitiikkaan. Se ei tapahdu hetkessä tai ilmaiseksi, jos se halutaan toteuttaa kunnolla. Voi olla, että täytyy kehittää useampia malleja, joista voidaan vuosien päästä valita paras. Kehittämistyön voisi aloittaa vaikkapa Tampereelta.

En ole aina sama

Äitiys ei ole muuttanut minua ihmisenä. Vähän toivoin, että minusta tulisi kärsivällinen ja ruoanlaitosta pitävä, mutta mitään ei ole tapahtunut. 

Monet sanovat muuttuneensa lapsen saannin myötä. Joskus tuntuu, että se on suorastaan oletus. Se ärsyttää monia. Kieltämättä on hieman absurdia, että ihminen muuttuisi merkittävästi sillä sekunnilla kun oma vauva rääkäisee ensimmäisen kerran. 

On hyvä, että tämäkin myytti kyseenalaistetaan. Silti on vaikea hyväksyä sitä, että paheksutaan niitä, jotka kertovat muuttuneensa lasten myötä. Osa heistä varmasti toistaa oppimaansa mantraa ja on oikeasti ahdistunut siitä, ettei olekaan muuttunut. Osa taas on tosissaan. Kokemukset muuttavat ihmistä. Jollekin lapsen saaminen saattaa olla minuutta muokkaava kokemus. Ulkopuolisena on mahdoton arvioida, kuka on vilpitön ja kuka vain arka. 

Aiheesta innostuneena mietin, mitkä kokemukset ovat muuttaneet minua. Monetkin. Osa niistä on suuria: vuosia jatkunut koulukiusaaminen, opiskelu ja ViNOn puheenjohtajuus. Mutta on myös pienempiä asioita joiden merkittävyys ei ole lainkaan itsestään selvää, eikä niitä ole helppoa selittää. Ne ovat tärkeitä keskusteluja, havahduttavia tekstejä, pysähdyttäviä näkymiä. Eri elämänvaiheissa olen ollut erilainen. Etukäteen on vaikea tietää, mikä vaikuttaa syvästi. 

Parempi, tiiviimpi Tammela

Tammelan kaupunginosan tiivistämisestä on puhuttu viime aikoina toistuvasti. Asun itse Tammelantorin   laidalla, joten olen seurannut keskustelua kiinnostuneena. Meillä kotona Tammelan tulevaisuutta on visioitu jo kauemmin, koska mieheni diplomityö liittyi Tammelan täydennysrakentamiseen.

Pidän Tammelasta siksi, että se on viihtyisä, keskeisellä paikalla ja kaupunkimainen. Parhaimmillaan tiivistäminen vain lisäisivät sen erinomaisuutta. Uudet talot tuovat lisää monenlaisia ihmisiä, lisää kaupunkimaista tunnelmaa.

Tampereella tarvitaan runsaasti lisää kohtuuhintaisia asuntoja lähellä yliopistoa ja keskustaa. Yhä useammat perheet eivät halua muuttaa perheenlisäyksen johdosta pois kaupungista, mikä vähentää asuntojen kiertoa. Tammela olisi ihanteellinen paikka uusille asunnoille. 

Tammelassa voi helposti elää ilman autoa, joten täällä on kysyntää asunnoille, vaikka parkkipaikkoja ei olisi joka asunnolle. Pinta-alaa voisi käyttää asuntoihin, lähipalveluihin ja viihtyisiin yhteisiin ulkotiloihin. Tämä ei onnistuisi kaupunginosassa, jossa auton käyttö on välttämätöntä. 

Tiivistämisen vastustajat ovat huolestuneita Tammelan vehreyden ja viihtyisyyden vähenemisestä. Oikeastaan tiivistämisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, kunhan se tehdään oikein. Esimerkkejä tiiviisti rakennetuista ja erittäin viihtyisistä kaupunginosista löytyy sekä Suomesta että ulkomailla. Helsingin ylivoimaisesti kodikkain alue on Torkkelinmäki, joka on suomalaisittain harvinaisen tiiviisti rakennettu. Tokiossa on pilvenpiirtäjien lomassa ihania puistoja ja kävelykatuja, vaikka siellä asutaan tiiviisti. 

Tiivistäminen pitää tehdä niin, että viihtyisyys on etusijalla. Vehreyttä on lisättävä uusilla ja vanhoilla tavoilla. Talojen ankeat asfalttipihat voi korvata vehreillä oleskelupihoilla ja talojen päälle voi perustaa viherkattoja. 

vammaispesua

Tampereella perustettiin muutama vuosi sitten vammais- ja esteettömyysasiamiehen toimi. Tehtävään valittiin Jukka Kaukola, jonka ahkeruutta ja perehtyneisyyttä ihailen suuresti. Jukka on tehnyt hyvää työtä. Yhdessä kaupungin vammaisneuvoston kanssa hän on kartoittanut lukemattomia kohteita, ollut mukana vammaisten työllistymisen kehittämisessä, neuvotellut vammaispalvelutoimiston kanssa ja niin edelleen. Hän tekee yhteistyötä laaja-alaisesti kaikkien kaupungin hallintokuntien kanssa. Asiamiehen toimiala ulottuu siis yhtä laajalle kuin vammaisuuteen liittyvät kysymykset. 

Valitettavasti olen huomannut myös toisenlaisen trendin. Osa poliitikoista ja virkamiehistä tuntuu olevan siinä käsityksessä, että kaikki vähänkin vammaisuuteen liittyvä kuuluu vain vammaisasiamiehelle. Ja toisin päin: itse ei tarvitse tehdä vammaisasioille mitään, kun sen voi tuupata Kaukolalle. Jos taas jokin asia ei ole kunnossa, ihmetellään, miksei asiamies ole puuttunut siihen ajoissa. Näin ei voi olla, koska yhdellä henkilöllä ei ole aikaa hoitaa jokaista yksityiskohtaa. Vammais- ja esteettömyysasiamiehen nimittäminen ei vapauta arkkitehtejä lain sanelemista esteettömyysvaatimuksista tai sosiaalitoimea asiakkaan neuvontavelvollisuudesta. 

Samaan ilmiöön liitty se, että Tampereen oletetaan olevan kaikin puolin täydellinen paikka vammaisille, koska meillä on vammaisasiamies ja -neuvosto. Jos näin olisi, Jukka Kaukola tuskin tekisi liian pitkää päivää vuodesta toiseen. Vammaisten asemaa on arvioitava ennen kaikkea tarkastelemalla, millainen vammaisten ihmisten asema kaupungissa on. Siinä suhteessa on vielä niin paljon tekemistä, että ei ole syytä puhua edelläkävijyydestä. 

Paperinmakuinen sosiaalityö

Aamulehdestä löytyy harvoin mitään kovin kehuttavaa, mutta tänään se nosti esille tärkeän asian. Toimeentulotuen hakemusten määrä on lisääntynyt, mikä on johtanut käsittelyaikojen pidentymiseen. Yhä useampi tamperelainen joutuu turvautumaan viimesijaiseen sosiaaliturvaan. Vielä huolestuttavampaa on, että yhä useammat jäävät toimeentulotuen varaan vuosiksi, vaikka se on tarkoitettu nimenomaan väliaikaiseksi tukimuodoksi.

Viime aikoina Tampereella on pyritty entistä enemmän siihen, että koko toimeentulotuen hakemis- ja myöntämisprosessi tapahtuisi kirjallisesti. Käytännössä se tarkoittaa, että lasketaan asiakkaan tulot ja toimeentulotuessa huomioitavat menot ja tehdään päätös toimeentulotuen määrästä. Toimeentulotuen tarvitsijoiden joukko on nykyään niin kirjava, että on niitä, joille tämä riittää hyvin. Heillä on pulaa vain rahasta, ei elämänhallinnasta. He osaavat täyttää monimutkaiset lomakkeet ja ymmärtävät liittää mukaan kaikki tarpeelliset liitteet kirjallisten ohjeiden mukaan. Monille pitkäaikaisille toimeentulotuen asiakkaille kirjallinen käsittely tuo sujuvuutta arkeen.

Sosiaalityö on kuitenkin paljon muutakin kuin tilisiirtoja ja kuittikirjeenvaihtoa. Se on kokonaisuus, jonka pitäisi tarjota yksilöllistä tukea syrjäytymistä vastaan. Sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia, jotka tuntevat saatavilla olevat palvelut. Heillä pitäisi olla mahdollisuus ohjata ihmiset hakemaan apua oikeista paikoista ja - mikä tärkeintä - löytämään keinot ja motivaatio toimia itse. Sosiaalityö on parhaimmillaan, kun se pääsee alkuun aikaisessa vaiheessa, mahdollisimman pian esimerkiksi konkurssin tai työttömyyden yllätettyä. Kokonaisvaltaisuutta ei edistä se, että Tampereella tietyt sosiaalityön eri muodot on ripoteltu eri yksiköihin.

En ihmettele palautetta, jossa sekä sosiaalityöntekijät että asiakkaat ilmaisevat turhautumistaan kirjallista menettelyä kohtaan. Käsittelyn kasvottomuus on johtanut myös siihen, että Tampereella toimeentulotuen harkinnanvaraisissa osissa ollaan tavallista tiukempia. Niitä ei juuri myönnetä, koska sosiaalityöntekijällä ei ole mahdollisuutta tutustua laaja-alaisesti yksilölliseen elämäntilanteeseen. Onnistuneella harkinnanvaraisella toimeentulotuella voidaan kohentaa huomattavasti ihmisen mahdollisuuksia päästä köyhyydestään. Esimerkiksi junalippu pääsykokeisiin on kunnalle halpa tapa saada ihminen koulutukseen ja lopulta töihin, kiinni elantoon.

Hankalinta on niillä, joille on ylivoimaista ymmärtää kirjallista hakuprosessia. Lomakkeet ja ohjeet ovat vaikeaa virkakieltä, esimerkiksi lukihäiriöiselle mahdottomia. Omaa tekstiään ei ehkä osaa muotoilla niin, että ne oikeuttaisivat toimeentulotukeen. Tutkimuksissakin on todettu, että moni jättää tuen kokonaan hakematta. Ilman rahaa ei kuitenkaan pärjää, joten seuraa helposti velkakierre, kenties rikoskierrekin.

Sosiaalityön resurssit on saatava kuntoon. Lisäksi on harkittava, pitäisikö keskityistä sosiaalityön yksiköistä siirtyä takaisin vanhoihin, kokonaisvaltaisiin sosiaalitoimistoihin, jossa yksi työntekijä voi katsoa ihmistä kaikkineen.

kirjasuositus: Heikki Hiilamon Uusi hyvinvointivaltio

Heikki Hiilamo esittää pamfletissaan Uusi hyvinvointivaltio inhimillisen ja innostavan vision tulevaisuuden sosiaaliturvasta. Tai no, turva on väärä sana, sillä se viittaa liikaa järjestelmän korjaavaan luonteeseen. Nykyinen hyvinvointivaltio tulee apuun vasta, kun yksilöä on kohdannut ikävä elämänmuutos, kuten työttömyys tai sairaus. Vähemmän tehdään ongelmien ehkäisemiseksi.

Pamfletti on 126-sivuiseksi hämmästyttävän monipuolinen. Hiilamo puuttuu terävästi ja ymmärrettävästi  ongelmiin ja epäjohdonmukaisuuksiin. Hän ei unohda taloudellisia näkökulmia, mutta ei pelkistä sosiaalipolitiikkaa kylmiksi laskelmiksi. Konkretiaakin on, joten kirjaa ei voi syyttää päättömästä taivaanrannanmaalailusta.

Olen samaa mieltä Hiilamon kanssa suunnilleen kaikesta (ja se mistä en ole, ei ole olennaista). Sosiaaliturvaa tarvitsevatkin ihmiset pitäisi ymmärtää yksilöinä, erilaisine tarpeineen, toiveineen ja kykyineen. Nykyinen systeemi niputtaa ihmiset helposti sen mukaan, saavatko he toimeentulotukea, työmarkkinatukea, ansiosidonnaista, eläkettä vai kenties jotain muuta. Sosiaaliturvan pitäisi olla kannustavaa, ei kyykyttävää. Ja nyt ei puhuta etuuksien leikkaamisesta kannustamisen nimissä, vaan todellisesta mahdollisuuksien luomisesta. Puhutaan siitä, että kaikki ei ole musta-valkoista, vaan ihminen voi tarvita työkyvyttömyyseläkettä, vaikka tekisi jonkun tunnin töitä joskus. Siitä, että satunnaisesta työkeikasta ei pitäisi joutua byrokratiahelvettiin.

Kunnallispoliitikkona ja lähestyviä vaaleja ajattelevana ehdokkaana mietin kirjaa lukiessani, mitä siitä voisi tuoda Tampereelle. Hiilamon ehdotukset on suunnattu enimmäkseen valtion tasolle - kuten kirjan nimestäkin voi päätellä. Monet lait ja valtakunnalliset soveltamisohjeet määrittelevät paljon mm. toimeentulotukea, lasten päivähoitoa ja koulutusta. Mutta lainsäädäntö toisaalta edellyttää kunnilta ennaltaehkäiseviä toimia. Vaatimuksen voisi hyvinkin tulkita Hiilamon sosiaalisten mahdollisuuksien politiikan mukaiseksi. Avainasemassa ovat laadukkaat ja riittävät, yhteiset palvelut ja jokaista ihmistä arvostava asenne.

Terveydenhuollon rahoitus yhdestä potista!

Uutinen kertoo, että valtion sairausvakuutuskuluja aiotaan leikata. Se tarkoittaa yksityisen terveydenhuollon Kela-korvausten leikkausta. Aikeet ovat loogisia, sillä yksityisen terveydenhuollon Kela-korvaukset ovat olleet viime aikoina terveyspolitiikan tulilinjalla. Ne symboloivat terveyserojen kasvamista. Varakkaille ihmisille ei tule enää mieleenkään mennä terveyskeskukseen, koska yksityiselle pääsee kohtuullisella omavastuulla. Ja vielä pahempaa: julkisen terveydenhuollon kehittäminen ei kiinnosta päättäjiä, jotka pääosin ovat hyvätuloisia ihmisiä. Niinpä julkinen terveydenhuolto jatkaa näivettymistään ja yksityisten terveysyritysten omistajat jatkavat rikastumistaan. En ole kuitenkaan yhtään varma, onko nyt suunnitellut toimeenpiteet omiaan korjaamaan tilannetta. Voi olla, että omavastuun nouseminen vain lisää terveyseroja, ellei sen lisäksi tule helpotusta julkisen terveydenhuollon paineisiin. Se on kuntien tehtävä, eivätkä kunnat välttämättä ole innokkaita ottamaan lisäämään omia palveluitaan tarvetta vastaavasti. Ne ovat olleet tyytyväisiä siihen, että Kela-korvaukset vähentävät paineita omasta terveydenhuollosta. Yksityisen ja julkisen välinen vastakkainasettelu ei ole terveyspolitiikan vakavin ongelma. Paljon suurempi ongelma on kuntien ja valtion keskinäinen riitely vastuunjaosta. Valtio syyttää kuntia siitä, etteivät ne täytä niille asetettuja vaatimuksia. Kunnat taas syyttävät valtiota siitä, että vaatimuksia kaadetaan koko ajan lisää, mutta resursseja ei. Toisaalta kunnat eivät halua, että valtio ottaa niiden tehtäviä itselleen, koska se söisi niiden pyhää itsenäisyyttä. Vihreiden terveyspoliittisessa ohjelmassa esitetään, että Kelan ja kuntien rahoitusosuudet kerätään samaan pottiin, josta rahoitetaan kaikki terveyspalvelut. Sen jälkeen terveydenhuollon kehittäminen olisi yhteinen tehtävä, johon valtio ja kunnat sitoutuisivat helpommin.