Ei liian pientä ongelmaa

Auttavien puhelinten päällikkö Tatjana Pajamäen blogiteksti MLL:n sivuilla toi mieleeni ihanan mummoni. Hän oli hyvin kiltti ihminen. Mummo täytti oman lautasensa vasta kun kaikki muut olivat varmasti saaneet riitävästi. Hän ei koskaan halunnut vaivata ketään omilla ongelmillaan. Hän ei ollut katkera marttyyri, vaan epäitsekäs ja ehkä vähän liian varovainen. Tällainen asenne ei ole lainkaan harvinainen. Pajamäen tekstistä ilmenee, että jopa lapset pohtivat, vievätkö he kenties aikaa sellaisilta, joilla on pahempia ongelmia. He pyytelevät anteeksi aiheuttamaansa vaivaa, vaikka palvelu on juuri heitä varten. 

Lapset ja nuoret eivät elä kuplassa yhteiskunnan ulkopuolella. Aikuisten puhe resurssien riittämättömyydestä päätyy tavalla tai toisella heidänkin tietoisuuteensa. Näinä aikoina sitä riittää. Koulussa ei voi olla törmäämättä säästöihin: opettajien lomautukset, oppimateriaalien karsiminen ja muu sellainen näkyy jokaiselle oppilaalle. Tuttu opettaja kertoi, että heidän koulussaan ei edes kerrota oppilaille kuraattorista ja koulupsykologista, etteivät he erehtyisi hakeutumaan näihin palveluihin. 

Omien ongelmiensa vakavuutta on vaikea arvioida. Epämääräinen tunne siitä, ettei kaikki ole kunnossa, on hankala jäsennellä oireiden määrittelyksi ja avunpyynnöksi. Aina löytyy joku, jolla asiat ovat vielä heikommin. Ennaltaehkäisevät palvelut - etsivästä työstä puhumattakaan - on karsittu säästöjen nimissä minimiin, jos niitä enää 1990-luvun laman jäljiltä on ollutkaan. Tämä ei ole mikään salaisuus, vaan kaikki tiedotusvälineet kertovat siitä. Kiltti kansalainen ajattelee, ettei hänen vähäiseltä tuntuvat ongelmansa riitä avun saamiseen. 

Samaan aikaan puhutaan paljon ennaltaehkäisevien palvelujen ja varhaisen puuttumisen merkityksestä. Tiedetään hyvin, että suurta osaa ongelmista voidaan ehkäistä. Tämä olisi sekä taloudellisesti että inhimillisesti paras ratkaisu. Tiedetään myös, että jo huomatuksi ja kuulluksi tuleminen auttaa moneen vaivaan. 

Ennaltaehkäisyyn panostaminen vaatisi rahoitusta, johon ei tunnu olevan varaa, koska vakaviksi käyneisiin ongelmiin puuttumista ei voi kertaheitolla lopettaa. Sitäkin on yritetty, osin katastrofaalisin seurauksin. Toinen syy muutosten hitauteen on, että aina joku haluaa pitää kiinni vanhasta mallista. Päättäjien olisi viisainta katsoa pidemmälle kuin vuoden tai vaalikauden päähän ja tehdä sellaisiakin ratkaisuja, jotka aluksi herättävät muutosvastarintaa. 

Aina ei kiikasta siitä, että palveluja ja tukea ei olisi. Ihmiset eivät vain aina tajua hakea niitä, koska eivät tiedä olevansa oikeutettuja niihin. Tämä ei ole vain yksittäisten ihmisten tragedia, vaan yhteiskunnallinen ongelma. Ongelmat, joihin ei haeta apua, tapaavat kasvaa niin suuriksi, että tarvitaan järeitä konsteja niiden ratkaisemiseksi. Jos niitä ylipäätään enää voi ratkaista. 

On tietysti vastuullista tiedostaa, etteivät valtion ja kuntien rahat riitä kaikkeen. Vielä vastuullisempaa olisi lopettaa paniikin lietsominen ja huolehtia, että apua saa heti kun sitä tarvitsee tai mieluummin vähän ennen. 

Akateemiset amiksissa

Naapurini ja demareiden eduskuntavaaliehdokas Petri Karisma esitti tänään yleisönosastokirjoituksessaan Hesarissa, että ammattikoulussa on liikaa akateemisia aineita. Itse kutsuisin niitä yleissivistäviksi. Hänen mielestään näitä aineita pitäisi opettaa vain niille, jotka haluavat niitä lukea.

Tällaisia esityksiä kuulee aina silloin. Ajatellaan, että kirjasivistys on aivan turhaa jollekin kansanosalle. Mutta eivät ne yleissivistävät aineet ole opetussuunnitelmassa lainkaan huvin tai päättäjien sadistisen mielenlaadun vuoksi. Ammattikoulu on osa koulutusjärjestelmää, jonka tehtävänä on antaa opiskelijoille valmiuksia ammatin lisäksi kansalaisuuteen. Näin torjutaan syrjäytymistä Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa eläminen edellyttää tiettyjä tietoja ja taitoja. Esimerkiksi Karisman mainitsema äidinkieli on tarpeen itsensä ilmaisemisessa ja toisten ymmärtämisessä. Se on joka työpaikassa tärkeää, oli oma työnkuva sitten kuinka käytännöllinen tahansa. Sellaista, jolla on vähemmän tietoa, voidaan huijata helpommin työehdoissa.

Ongelma lienee enemmänkin siinä, miten näitä aineita opetetaan. Uskon Karismaa siinä, että opettajan luennointi kyllästyttää monia nuoria, eikä johda kovin hyviin oppimistuloksiin. Samat asiat voi kuitenkin opettaa monella eri tavalla. Valinnanvaraa voisi olla siinä, millä tavalla opiskelee. Tämä systeemi ja sen kehittäminen vaatisi jonkin verran nykyistä enemmän rahallisia resursseja, mutta silti se olisi varsin halpaa syrjäytymisen ehkäisyä.

Älä tule tänne

Suomalaiset eivät auta eivätkä pyydä apua, sanotaan. En ole varma pitääkö kumpikaan väite täysin paikkansa, mutta sen tiedän, että avun tarvitseminen näyttää olevan yleisesti hyväksytty peruste syrjinnälle. Tämä ei päde vain Suomeen, vaan tuntuu olevan globaali ilmiö.

Facebook-keskustelussa kävi ilmi, että Veripalvelu ei ottanut verta ihmiseltä, joka tarvitsi apua siirtymisessä. Mieleeni tuli hakematta monta tapausta, jossa minulta tai joltain toiselta on evätty sisääpääsy tai palvelu siksi että  on ollut tai on oletettu jonkinlainen avuntarve. Niitä on tapahtunut ravintoloissa, sairaalaosastoilla, hotelleissa, junassa, lentokoneessa ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Osa näistä tilanteista on hassuja pikkujuttuja, monet syvästi traagisia ja vaikutuksiltaan pitkäkestoisia.

Pyörätuoli, valkoinen keppi tai rollaattori tuntuu olevan monille viesti käyttäjän avuntarpeesta. Niin meille on opetettu: olet hyvä ihminen kun autat tarvitsevaa, esimerkiksi sokean kadun yli. Joskus avuntarvitsijaksi oletetun näkeminen herättää suoranaista paniikkia. Kuin puolustautuen aletaan selitellä, ettei meillä ole osaamista, aikaa ja muita resursseja. Varoitellaan esteistä ja haasteista, joista ei itse selviä. Kysytään tiukkaan sävyyn, missä avustajasi on ja kielletään tulemasta ilman. Moititaan, jos kuitenkin on päättänyt tulla. Tämä kaikki kysymättä itse ihmiseltä yhtään mitään.

Ehkä tämä kaikki on pelkoa ja ennakkoluuloa. On helpompi sanoa, ettei apua ole saatavilla kuin että vammaisen kohtaaminen tuntuu epämiellyttävältä. Viesti on silti sama: Et ole tervetullut, pysy poissa. Se ei ole hyväksyttävää.

Ei ole ihme, että niin monet tekevät kaikkensa piilotellakseen avuntarvettaan, yrittävät selvitä hampaat irvessä tai jättävät kokonaan väliin tilanteet, joissa voisi tarvita apua. Sillä tavalla välttää torjutuksi tulemisen lannistavan kokemuksen. Harmi vain, että tällä tavalla elämänpiiri supistuu kohtuuttomasti.

Yksityiselämän tilanteille ei oikein voi mitään. Jos joku ei halua seurustella toisen kanssa siksi, että luulee joutuvansa hoitajaksi, se on ikävää. Julkisilta paikoilta ja palveluilta saa edellyttää yhdenvertaista kohtelua. On aivan oikein ja kohteliasta kertoa etukäteen, ettei apua ole saatavilla, jos niin tosiaan on. Yhtä kohteliasta olisi kertoa, miten ja milloin tilanne aiotaan korjata. Oman avustajan mukaan ottamista saa suositella. Lopullinen päätös kuuluu kuitenkin aina ihmiselle itselleen.

Teoria ja työelämä

Sain graduni valmiiksi viikonloppuna. Jos hyvin käy, se hyväksytään ja minusta tulee vihdoin keväällä teologian maisteri. Kaikkien näiden pyrkimis- ja opiskeluvuosien jälkeen tätä on vielä vaikea täysin ymmärtää, mutta toisaalta gradu ei tullut valmiiksi yhtään liian aikaisin. Toisen lapseni laskettu aika oli viime viikon torstaina. Olen kerran yrittänyt tehdä gradua pientä vauvaa hoitaessani, eikä se ollut lainkaan hyvä ajatus.

Gradua kirjoittaessani seurasin ajankohtaista keskustelua, kuten aina, vaikka sen kommentointiin ei jäänytkään aikaa. Aika paljon on puhuttu opintojen ja työelämän suhteesta. Monet ovat huolestuneet tai pettyneet, koska akateeminen koulutus ei ole riittävän työelämälähtöistä. Aina ei ole ihan selvinnyt, mitä työelämälähtöisyydellä tarkoitetaan, mutta sen vastakohdaksi on useimmiten määritelty teoreettisuus.

Itselleni kävi päinvastoin: suurin pettymykseni opetustarjonnassa oli juuri teoreettisuuden puute. Pääaineeni on kirkkohistoria, joka on hyvinkin paperinmakuinen aine. Opintosuuntausta valitessani tiesin, että yleinen linja tarkoittaisi heittäytymistä epämääräisyyteen vailla tietoa suorasta uraputkesta. Ajattelin, että saan tämän valinnan tehdä ihan vapaasti. Voisin sitten syyttää vain itseäni vääristä valinnoista.

Mutta tiedekunta suojeli minua tehokkaasti näiltä vääriltä valinnoilta. Historiantutkimuksen teoriaa, jonka luulisi olevan koko jutun pihvi, oli tarjolla kymmenen opintopisteen edestä. Sekin suoritettiin paljon parjatussa muodossa, kirjatenttinä. Itselläni ei tosin ole mitään kirjatenttejä vastaan, mutta tiedän olevani siinä suhteessa hyvin pienessä vähemmistössä. Metodikurssilla vierailtiin arkistossa ja kerrottiin erilaisista arkistoista, mutta mitään systemaattista opetusta arkistomateriaalin käytöstä ei annettu missään vaiheessa. Graduseminaarissa todettiin useamman kerran, että opintojen aikana ei ole annettu riittävästi tietoa historiantutkimuksen teoriasta.

Pakollisia työelämävalmiuksiin tähtääviä opintoja sen sijaan oli enemmän kuin tarpeeksi. Tiedekunta halusi kuulemma varmistaa työllistymisemme. Näitä työelämään valmistavia tunteja varten minun ja monen muun työssäkäyvän opiskelijan piti ottaa vapaata töistä. Opinnot sisälsivät sellaisia asioita kuin työhakemuksen kirjoittaminen, esityslistan kokoaminen ja niin edelleen. Sisällöt tuntuivat lähinnä hakuammunnalta, jolla lievitettiin paniikkia pelosta, ettemme työllisty. Mitään yksilöllistä palautetta ei kuitenkaan ehditty antaa. Jos olisi halunnut uraneuvontaa juuri itselleen sopivaan tilanteeseen, olisi kuulemma pitänyt mennä erilliseen neuvontaan. Kurssien lisäksi piti suorittaa kahden kuukauden työharjoittelu, siis tehdä ilmaista työtä, eikä sen tarvinnut liittyä millään tavalla opiskeltavaan alaan. Varmasti tämä kurssi ja harjoittelu oli hyvä sellaiselle, jolla ei ole työkokemusta, mutta on liiottelua tehdä se pakolliseksi aivan kaikille.

Tämän jälkeen jäin miettimään, eikö edes teologinen tiedekunta arvosta perustehtäväänsä, tiedettä. Eikö se usko, että tieteellistä ajattelua voi soveltaa monessa työssä, monella alalla? Entä, jos olisin halunnut suunnata tutkijan uralla? Näillä eväillä en ehkä ole kovin vahvoilla.

It's my face.

Some time ago some of my Facebook friends were spreading a text titled something like "What do you tell your child when she asks you why you wear make-up?" I read it to find out it was about how wearing make-up means you are shallow, insecure and unintelligent. It's not the only text with the same message I have read.

I know the intention of the text and my friends sharing it was to question the beauty industry, demands of being beautiful all the time and so on. Indeed, no one should wear make-up just because someone else wants that. No one should feel she's not accepted if she doesn't have make-up on.

Still, I find texts of this category disturbing. Maybe it's because I wear make-up myself. I started it in my teenage when I was 14 or something like that. Together with my best friend we would spend hours exploring the cosmetic departments at supermarkets and reading girls' magazines to learn how to use them.

There have also been years when I didn't wear any make-up at all. The main reason for this was the company. At first it was a religious group (I was never a member myself) and then a political group of young people. In the religious group make-up wasn't banned but not recommended either. In the political group make-up was more or less openly disapproved. Not wearing make-up was considered as a brave statement of self-confidence. I still liked cosmetic departments and women's magazines. I was a bit like an anorectic in a grocery store: I desired everything but couldn't buy anything.

A few years ago I started to wear make-up again. Not every day, only when I feel like it. Not in Summer because the heat would ruin the make-up. Not when I travel because I don't want too much luggage. I don't do it to attract men - I'm faithfully married and I know my husband feels I'm beautiful anyway. I don't do it to hide who I really am - I know I'm pretty enough. It just happens to feel good. Like a hobby. It certainly doesn't do any harm to me.

Am I more shallow now? Less intelligent? Less descent? Less secure? If that's the case, I've became too stupid to understand that. I haven't noticed any increased popularity or compliments, either. But that wasn't my goal in the first place.

What disturbs me most in many of the texts that judge wearing make-up is that they claim to be feministic. To me, one of the great things about feminism has always been the idea that everybody should be able to govern their own body and supporting each other. Judgemental texts don't represent those great ideas too well.

Parempi mies?

Ennen demarien ja kokoomuksen puoluekokouksia kuulin ja näin monta kertaa jossain muodossa toteamuksen, että sukupuolella ei ole väliä, vaan tasa-arvoa on valita paras ehdokas. Eivät kokoomuslaiset ja demarit ole ainoita, jotka käyttävät tätä argumenttia. Eivät läheskään. Eikä se ole huono argumentti. En itsekään haluaisi äänestää huonompaa ehdokasta vain siksi, että hän on nainen tai mies. Se olisi väärin monestakin näkökulmasta. 

Mutta jos on vastakkain useampi yhtä hyvä ehdokas, mietin sukupuoltakin. Olisi väärin olla miettimättä. Viimeksi europarlamenttivaaleissa äänestin naista osittain siitä syystä, että tiedän europarlamentissa miehillä olevan törkeä yliedustus. Haluan, että naisten ääni kuuluu. On ollut myös vaaleja, joissa olen äänestänyt miestä tasa-arvosyistä. Kerran olen hävinnyt puoluevaltuuskunnan puheenjohtajavaalissa osittain siksi, että muihin näkyviin tehtäviin oli valittu niin paljon naisia. Se oli aivan oikein, vaikka silloin ärsytti. 

Sukupuolikysymys on kuitattu välillä vanhanaikaisena. Kyllähän moderni ihminen ymmärtää, että tasa-arvo on niin itsestäänselvä asia, ettei sukupuolikysymyksiä tarvitse enää miettiä. Silti ihminen tuntuu monesti olevan oletusarvoisesti mies, muuten hänen titteliinsä liitetään nais-etuliite. Silti naisen oletetaan jäävän lapsen synnyttyä kotiin todennäköisemmin kuin miehen. Silti naisten palkkataso on alhaisempi kuin miehen. Ja niin edelleen. Epäkohtia löytyy menemättä päivääkään nykyhetkestä taaksepäin. 

Toki miesten ja naisten välinen tasa-arvo on Suomessa parantunut, jos vertaa vaikka sadan vuoden takaiseen tilanteeseen. Silloin kiisteltiin vielä siitä, saako nainen käydä ilman miestä ravintolassa tai määrätä omista rahoistaan. Edistys ei ole tapahtunut itsestään. Yksi suurimmista syistä siihen on epäilemättä ollut naisten oma osallisuus. Välttelemällä keskustelua johtajien sukupuolesta otetaan riski, että asiat alkavat mennä taaksepäin. Niin voi käydä, vaikka hyvässä tilanteessa sitä on vaikea uskoa. 

Nykyisistä eduskuntapuolueista vain yhden, kristillisdemokraattien, puheenjohtaja on nainen. Jos kaikki ovat äänestäneet parasta ehdokasta, pitäisi varmaan vetää johtopäätös, että tästä maasta ei löydy puoluejohtajaksi kelpaavaa naista. Mutta kun ei tässä ole edes ollut puutetta kokeneista ja pätevistä naispuolisista ehdokkaista. Urpilaisen häviö on helppo ymmärtää sitä taustaa vasten, että puolue oli kärsinyt vaalitappioita hänen aikanaan. Samoin oli kai meidän vihreiden Sinnemäen kohdalla. Mutta vasemmistoliitolle oli tarjolla Kyllönen, vihreille Alanko-Kahiluoto ja kokoomukselle Risikko. Joka ikinen olisi ollut vähintään yhtä hyvä kuin tehtävään valittu erinomaisen kokenut ja pätevä mies. Jokaisessa tapauksessa äänten ero miesten hyväksi on ollut selvä. 

En tiedä syytä tähän ilmiöön. En ole sukupuolen enkä politiikan tutkija tai muu asiantuntija. Minulla on vain maallikon arvauksia. Joku esitti, että taloudellisesti vaikeina aikoina nojaudutaan mielellään perinteisiin ja turvallisentuntuisiin ratkaisuihin, kuten miespuheenjohtajiin. Ehkä kysymys on myös talouden dominanssista yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jostain syystä sillä alalla vain mies tuntuu olevan uskottava, katsokaa vaikka minkä tahansa korkean tason talouskeskustelun osallistujalistaa. Olivat syyt mikä tahansa, tilanne ei kerro hyvää suomalaisesta tasa-arvotilanteesta.

Muutama argumentti esteettömästä asuntorakentamisesta

Asuntorakentamisen esteettömyydestä kiistellään jatkuvasti. Muun muassa Helsingin Sanomat on julkaissut useita juttuja, joissa rakennuttajat ja rakennusfirmat valittavat asumisen kalleutta. Samaa on jauhettu 1980-luvulta, mutta vieläkään mitään varmoja laskelmia esteettömyyden hinnoista ei ole. Arviot vaihtelevat useista tuhansista muutamiin yksittäisiin euroihin per neliö. Autopaikkoihin ja väestönsuojiin verrattuna esteettömyys on joka tapauksessa halpaa ja ennen kaikkea inhimillisesti arvokasta.

Tälle keskustelulle on tyypillistä yrittää määritellä jokin kiintiö esteettömille asunnoille. Valitettavan usein vieläpä niin, että rajoitetaan esteettömät asunnot tiettyihin alueisiin, asuntotyyppeihin, rakennuksiin tai kerroksiin. Ehdotetaan, että rakennetaan esteetöntä "tarpeen mukaan". Tämä on outoa jo siksi, että ylivoimaisesti suurin osa kaikista vammaisista ihmisistä vammautuu aikuisiässä. "Tarve" tulee useimmiten yllättäen. Ei ole kohtuullista vaatia, että kun elämä menee muutenkin uusiksi, joutuu vielä luopumaan kodistaankin. Tarve voi yllättää myös silloin kun haluaisi kutsua vammaisen ihmisen luokseen kylään tai jopa muuttaa yhteen hänen kanssaan. Ei ihmisen sosiaalista elämää saa rajoittaa vain siksi, että hän on vammainen.

Esteettömien asuntojen tarve kasvaa jatkuvasti, koska väestön ikääntyminen johtaa liikkumisongelmien lisääntymiseen. On järjetöntä, että monet joutuvat muuttamaan palveluasuntoihin tai jopa laitoksiin vain siksi, että oma asunto on hankala eikä esteetöntä vaihtoehtoa ole tarjolla. Esteettömät asunnot tulevat huomattavasti halvemmiksi kuin laitos- tai palveluasuntopaikat.

Suomalainen asuntokanta uudistuu hitaasti. Esteettömiä asuntoja on lähinnä kaikkein uusimmissa ja uudistuotannon asunnoissa. Vaikka kaikki tulevat asunnot tehtäisiin esteettömiksi, suurin osa olisi edelleen esteellisiä. Eikä silti tehdä: esimerkiksi rivitalotuotannossa ovat muotia kaksikerroksiset rivitalot.

Ennen kuin syytetään esteettömyyttä rakentamiskustannusten noususta kannattaisi miettiä laajemmin. Ihmisten toiveet asumiselle ovat muuttuneet yhä vaativammiksi. Esimerkiksi paljon parjatut suuret kylpyhuoneet ovat yhä useammassa kohteessa paljon esteettömyysvaatimuksia suurempia vain siksi, että ihmiset haluavat sijoittaa niihin esimerkiksi pesukoneen, kaksi suihkua ja kylpyammeen. Katsokaa vaikka asuntomessutaloja: niissä on poikkeuksetta valtaisat kylpyhuoneet, eikä se suinkaan johdu esteettömyysintoilusta. Koppivessoja haluavat voivat muuttaa vanhoihin asuntoihin.

Samoilla esteettömyysmääräyksillä rakennetaan sekä Helsingissä että vaikkapa Kainuussa. Neliöhinnoissa on kuitenkin valtava ero. Kysymys ei ehkä olekaan esteettömyyden hinnasta, vaan kysynnästä, joka ohjaa hinnoittelua. Helsinkiläinen asunto on kallis siksi, että maksukykyisiä ja -haluisia on niin paljon.

Ihmisoikeussopimukset edellyttävät, että kaikkein heikoimpien ihmisryhmiä suojellaan lainsäädännöllä. Siksi on hyvä, että asuntorakentamisen esteettömyyttä säädellään. Esteellisten asuntojen rakentaminen heikentää vammaisten ja muiden esteettömyyttä tarvitsevien ihmisten mahdollisuuksia valita oma asuinpaikkansa, viettää aikaa sukulaistensa ja ystäviensä kanssa ja elää itsenäistä elämää.

Osallistuin taannoin paneelikeskusteluun, jossa puitiin opiskelija-asuntojen esteettömyyttä. Osa opiskelija-aktiiveista oli kuullut, että esteettömyys on kohtuuttoman kallista. Paikalla ollut asuntoja suunnitteleva arkkitehti käytti puheenvuoron, joka syöpyi mieleeni. Se meni suunnilleen näin: "Esteettömiä, toimivia asuntoja voi toteuttaa samanlaisilla hinnoilla kuin muitakin. Yleensä ongelmana on, että suunnitellaan huolimattomasti. Mikään ei maksa niin paljon kuin huono suunnittelu."

Tämä lausunto tuli mieleeni, kun Hesarissa esiteltiin joitakin kuukausia sitten käsittämättömän suuri vessa, jossa oli pönttö hyvin epäkäytännöllisesti keskellä lattiaa ja muutenkin tilankäyttö oli aivan holtitonta. Ratkaisua perusteltiin esteettömyysvaatimuksilla. Olin raivona: ei siinä ollut kysymys esteettömyydestä, vaan toimimattomasta suunnitteluratkaisusta. Invamitoitetun vessan ja muutkin kodin tilat saa varsin hyvin toteutettua niin, että se toimii kaikille.