Oikeudet, mittarit ja velvollisuudet

Perjantaina oli ilon päivä. Kymmenen vuoden odotuksen jälkeen Suomi ratifioi YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen.

Juhlissa muistutettiin moneen kertaan, että tämä oli ehkä odotuksen loppu, mutta ennen kaikkea työn alku. Ihmisoikeuksien toteutuminen vaatii työtä joka päivä. On muistettava, että ihmisoikeuspolitiikka ei ole yhdensuuntainen voittokulku, jossa tilanne paranee päivä päivältä. Voi käydä niinkin, että tilanne huononee, tästä on esimerkkejä ympäri maailmaa ja tämä on uhkana nykyisen hallituksemme linjassa. On tärkeää, että jokainen päättäjien sukupolvi vuorollaan sitoutuu tähänkin sopimukseen ja ymmärtää, mitä se tarkoittaa.

Niin, mitä se tarkoittaa? Miten voimme varmistaa, että vammaisten ihmisoikeudet toteutuvat joka päivä? Tarvitaan selkeitä mittareita, joiden avulla politiikkaa voidaan arvioida. Käsittääkseni mittareita kehitellään parhaillaan ja se on hyvä.

Yksinkertainen ja tärkeä mittari on se, ovatko vammaiset ihmiset ja vammaisnäkökulma päätöksenteon keskiössä vai tungetaanko meidät erityiskysymyksenä marginaaliin.

Esimerkiksi sopii ehdotus, jonka valtioneuvosto julkaisi aiemmin tällä viikolla. Asuntorakentamisen esteettömyysnormeja aiotaan lieventää. Esteettömiä asuntoja luvataan jatkossa rakentaa vain jonkin verran siitäkin huolimatta, että tuore selvitys osoitti, että tämä päätös ei säästä rahaa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ei riittävästi, koska olemassa olevista asunnoista suurin osa on esteellisiä ja uusia asuntoja rakennetaan vähän suhteessa koko asuntokantaan. Kysymys on asenteesta: ajatellaan, että esteettömyys on erityisratkaisu, joka koskee vain pientä porukkaa (mikä ei ole totta: esteettömiä asuntoja pitäisi rakentaa miljoona lisää!). Ennen kaikkea tämä on vallankäyttöä: meille osoitetaan, että meidän paikkamme ei ole siellä missä muutkin asuvat, meillä ei saa olla valinnanvaraa. Tämä on helppo tunnistaa YK-sopimuksen vastaiseksi esitykseksi.

Minulta on myös kysytty ärsyyntyneeseen sävyyn, miksi pauhaan aina vain oikeuksista, enkä koskaan vammaisten velvollisuuksista. On yleisesti tunnettua, että velvollisuudet ja oikeudet liittyvät läheisesti yhteen, joten tämäkin sopimus tuo meille toteutuessaan velvollisuuksia. Meille vammaisten ihmisoikeusliikkeessä suurin velvollisuus on pitää vammaisten puolta ja kertoa tästä sopimuksesta niin vammaisille kuin kaikille muillekin. Se ei ole aivan vähäinen velvollisuus.

Reilummat omavastuut

Pääsin eilen terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunnan kokoukseen, koska varsinainen jäsen, jonka varajäsen olen, oli estynyt. Olin siitä tyytyväinen, koska kokouksessa käsiteltiin vammaispalvelulain mukaisen kuljetuspalvelun omavastuuta.

Laki määrittelee, että omavastuu ei saa olla isompi kuin paikkakunnan joukkoliikenteen taksat. Ajatuksena on, että näin omavastuu pysyy kohtuullisena ja vammaisten yhdenvertaisuus muihin kuntalaisiin verrattuna toteutuu.

Käytännössä moni kunta käyttää omavastuun määräytymisessä kriteerinä kertalipun hintaa. Yleensä kertalippu on lipuista kallein, koska oikeastaan toivotaan ihmisten käyttävän muita lipputyyppejä. Tampereella voi ladata matkakortilleen arvoa tai kautta ja niin suurin osa kaupunkilaisista tekeekin, koska sillä tavalla yksittäisen matkan hinta on huomattavasti alhaisempi kuin kertalipulla. Tämä ongelma on ollut tiedossa meillä ja monessa muussa kunnassa jo vuosia ja siihen on luvattu ajan mittaan jos jonkinmoisia ratkaisuja.

Lautakunnalle esitettiin vaihtoehdot, joissa asiointi- ja virkistysmatkojen omavastuu oli määritelty kertalipun ja arvolipun hinnan mukaan. Asiakkaalle arvolipun hinnan mukainen matka oli kaikissa tapauksissa halvempi kuin kertalipun mukainen hinta. Vammaisneuvosto oli laskenut omassa kannanotossaan, että vammainen henkilö joutuisi maksamaan kertalippuperusteista omavastuuta vuodessa jopa lähes 260 euroa enemmän kuin arvolippuperustaista. Se ei ole merkityksetön summa. Alla on muutama esimerkki suoraan esityslistasta. Silti pohjaesitys oli, että omavastuu määrittyisi kertalipun mukaan. Syynä oli kaupungin taloudellinen tilanne.

- Esimerkki 1: Asiakas matkustaa Tampereelta Kangasalle (3 vyöhykettä). Omavastuu tällöin kertamaksuna on 5 euroa, LM-taksan mukaan 5,50 euroa ja arvolipulla 3,15 euroa.
- Esimerkki 2: Asiakas matkustaa Tampereelta Ylöjärvelle Soppeenmäkeen (2 vyöhykettä), jolloin omavastuu kertamaksuna on 3 euroa, LM- taksan mukaan 5,50 euroa ja arvolipulla 1,80 euroa.
- Esimerkki 3: Teiskoon suuntautuvissa matkoissa omavastuu kertalipulla 3 euroa, vyöhykeperusteisena kertamaksuna on 5-9 euroa, ja arvolipulla 3,15 -7,20 euroa.
- Esimerkki 4: Asiakas matkustaa Tampereelta Oriveden keskustaan tai Orivedeltä Pirkkalaan (5 vyöhykettä), omavastuu kertamaksulla 9 euroa, LM-taksalla 10,10 euroa ja arvolipulla 5,85 euroa. 

Kun kysymys on subjektiivisesta oikeudessa, kuten kuljetuspalvelussa on, kaupungin rahatilanne ei riitä perusteluksi asiakkaan edun vastaisen vaihtoehdon valitsemiseen. Subjektiivinen oikeus jo sinänsä tarkoittaa sitä, että sen on toteuduttava riippumatta kaupungin taloudellisesta tilanteesta. Vammaiset ihmiset ovat keskimäärin erittäin pienituloisia ihmisiä. Monia painavat muutkin omavastuut, jotka ovat pakollisia oman terveyden ja toimintakyvyn kannalta. Muun muassa lääkkeiden ja terveydenhuollon omavastuut ovat viime vuosina nousseet huimasti, eikä perustason työkyvyttömyyseläkkeitä ole samaan tahtiin nostettu. Pienempi omavastuu on sosiaalipolitiikkaa, joka kohdistuu erinomaisesti kaikista pienituloisimpiin ihmisiin.

Lautakunta päätti esityksestäni äänestyksen jälkeen muuttaa omavastuun arvolipun hintaan perustuvaksi. Monikin jäsen piti hyvänä, että vammaiset ihmiset ovat nyt vähän yhdenvertaisemmassa asemassa muiden kuntalaisten kanssa. Kaikkia kuljetuspalveluihin liittyviä ongelmia tämä päätös ei tietenkään ratkaissut, mutta ainakin se teki omavastuista reilummat.

Toivottavasti muissakin kunnissa aletaan kiinnittää huomiota omavastuuosuuksien määräytymisperiaatteisiin ja tehdään päätöksiä, jotka toteuttavat kuntalaisten yhdenvertaisuutta.

Huono toimeentulotuki

Viime päivinä Hesarin mielipidepalstalla on ollut lukuisia kirjoituksia toimeentulotuesta. Kaikki alkoi, kun aikuiselle lapselleen vähän rahaa lahjoittanut isä ihmetteli, miksi hänen lahjansa oli otettu tulona huomioon ja näin siis vähentänyt lapselle maksettua toimeentulotukea. Tiedotusvälineet ovat tarttuneet tähän ja tuoneet esiin, mikä kaikki voi estää toimeentulon saamisen. Lyhyesti sanoen: melkein kaikki. Toimeentulotuki on viimesijainen sosiaaliturvan muoto, joten aivan kaikki henkilön tilillä olevat ja tiedossa olevat tulevat rahat otetaan huomioon. Vain sellaiset tuet, jotka on selkeästi tarkoitettu tiettyyn tarkoitukseen, jätetään huomiotta. Tällainen on esimerkiksi vammaistuki, joka kompensoi vammaisuuden aiheuttamia ylimääräisiä kuluja.

Periaatteessa vähäiset ja satunnaiset tulot, kuten vaikka isän antama syntymäpäivälahja, voidaan jättää huomiotta toimeentulotukea myönnettäessä erillisellä harkinnalla. Yksilölliseen tarkintaan kannustetaan, koska vain siten tulee otettua huomioon kunkin yksilön tilanne, joka voi olla hyvinkin vaikea ja monimutkainen. Riippuu täysin kunnasta, käytetäänkö harkintaa. Meillä Tampereella sitä käytetään tilastollisesti vähemmän kuin muissa kunnissa, siis aivan liian harvoin. Kaikkien edun

Olen ollut vähän ihmeissäni siitä, että toimeentulotuen toimintaperiaate on tullut yllätyksenä ilmeisen monille. Vaikuttaa siltä, että tietyn suuruisen toimeentulotuen kuvitellaan kuuluvan köyhälle yksilölle. Alkuperäisessä Hesarin keskustelun aloittaneessa mielipidekirjoituksessakin isä surkutteli, että hänen antamansa raha meni kaupungin kassaan. Siltä hänestä ehkä tuntui, mutta niinhän se ei ole. Ei mitään ole maksettu kaupungin tilille. Ei ole ollut mitään summaa, josta olisi päätetty ja sitten päätöstä muutettu lahjarahan takia, koska toimeentulotuesta päätetään joka kerta erikseen.

Juuri tämän tulojen kyttäämisen ja jokakuukautisten päätösharkintojen takia toimeentulotuki on todella kankea ja yhteiskunnalle kallis sosiaaliturvan muoto. Sitä on yhä vaikeampi hakea, joten se pudottaa kyydistä monet, joiden kohtaloksi jää velkavankeus, toisten elätiksi jämähtäminen tai rikolliset tulonhankintakeinot. Tällä lailla ei Suomi nouse.

On ollut hienoa huomata, että tiukkapipoinen toimeentulojärjestelmä on monien ihmisten oikeustajun vastainen. Sitä ei uskoisi silloin, kun yleisessä keskustelussa päivitellään sosiaalipummeja ja etuuksien väärinkäyttöä - joiden rahallinen arvo ovat siis murto-osa tukien alikäytöstä eli siitä, että tarvitsevat eivät hae tukia, jotka auttaisivat heitä vaikeassa tilanteessaan. Sitä ei uskoisi, kun katsoo nykyistä hallitusta, joka vain lisää tarveharkintaa eli kontrollia, vaikka nimittää sitä kauniisti tuen suuntaamiseksi eniten tarvitseville.

Toimeentulotuelle on vaihtoehto, jonka ansiosta jokaisesta tienatusta tai saadusta lantista olisi ihmiselle hyötyä: perustulo. On sen aika.

Omanlainen oma aika

Viisas Maaret Kallio kirjoitti viime torstain Hesarissa viisaasti siitä, että hyvä vanhemmuus vaatii omien rajojensa tunnistamista ja omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista. Uhrautuvan vanhemmuuden ihanne on todellakin haitallinen kaikille osapuolille. 

Yksi kohta Kallion tekstissä kuitenkin särähti silmään: "Someen katoaminen, alkoholin kittailu tai suklaalevyn lohtusyönti eivät ole hyvinvoinnin hoitamista vaan ahdistuksen nielemistä."

Alkoholi ja sokeri ovat epäterveellisiä etenkin jos niitä kuluttaa holtittomasti. Someakin voi varmasti käyttää liikaa ja siitä voi tulla ongelma. Oikeastaan mikä tahansa voi olla merkki ahdistuksesta - vaikka pakonomainen tarve liikkua. 

Särähdys johtui enimmäkseen siitä, että se toi mieleeni ongelman, jonka olen huomannut äitinä monesti ennenkin: hyvinvoinnin keinoja arvotetaan. Ei oteta huomioon, että ihmiset ovat erilaisia ja saavat hyvää oloa varsin erilaisista asioista. Neuvolassa kysytään, olenko ehtinyt harrastaa liikuntaa, mutta ei koskaan niistä asioista, jotka ovat minulle oikeasti tärkeitä, joiden ansiosta jaksan oikeasti näitä pikkulapsen äidin vuosia. 

Sillä vaikka minä liikkuisin tuntikausia päivässä tai viikossa, se auttaisi jaksamisessani vain vähän. En ole niitä ihmisiä, jotka saavuttavat liikkumisella erityisen hyvän olon, niin hienoa ja sopivaa kuin se olisikin. Fyysistä hyvinvointiani se ehkä lisäisi, mutta henkinen hyvinvointi on vähintään yhtä tärkeää. Kallio neuvoo kysymään, mitä merkitsen itselleni. Vastaus ei ole ainakaan, että merkitsen itselleni treenattua kroppaa tai harvinaisen kovaa kestävyyttä. 

Minulle esimerkiksi juuri some on hyvin tärkeä asia, koska haluan pitää yhteyttä ystäviini, jotka asuvat eri puolilla maata ja maailmaa tai elävät minun tapaani elämäntilannetta, jossa on mahdollisuus nähdä vain harvoin. Olen saanut somesta valtavasti iloa, tietoa ja tukea, välillä myös tarpeellista perspektiiviä. 

Olen sanonut neuvolassa, että en juurikaan harrasta liikuntaa, vaan käytän äärimmäisen rajoitetun ns. oman aikani itselleni tärkeisiin asioihin. Se on johtanut hyvään keskusteluun siitä, mikä on minulle tärkeää ja onko siihen aikaa. Toivottavasti seuraavan äidin kohdalla kysymys on jo muotoiltu toisin. 

Ei minun nimissäni

Yhä useammin olen viime aikoina kuullut sanottavan, että maahanmuuttajat vievät vammaisten palveluihin tarkoitetut rahat. Ja että on väärin puhua homojen oikeuksista, vaikka vammaisten asiat ovat vielä huonommin. Ja niin edelleen.

Vammaisena ihmisenä tämä heikommassa asemassa olevien ihmisten usuttaminen toisiaan vastaan suututtaa minua. Haluan irtisanoutua siitä. Minun nimissäni ei leikata yhdestäkään maahanmuuttajien kielikurssista, pakolaisen turvapaikasta, vanhuksen vessakäynnistä, lapsen päivähoitopaikasta tai mistään muustakaan välttämättömästä. Minun nimissäni ei jätetä osoittamatta tukea sellaiselle ryhmälle, jota sorretaan. 

Sillä tiedän, että yhden vähemmistön vihaaminen johtaa toisen vähemmistön vihaamiseen. Ja kolmannen, nejännen ja niin edelleen. Sen tietää, jos on vähänkään perehtynyt esimerkiksi Neuvostoliiton tai natsi-Saksan historiaan. Tämä näkyy jo nyt meillä Suomessa. Samalla kun kauhistellaan maahanmuuttajien uudennäköisiä lastenvaunuja, vammaisia kadehditaan taksimatkoista ja piioista. Näiden mihinkään tosiasioihin perustumattomien, mutta epidemian lailla leviävien mielikuvien perusteella tehdään päätöksiä. 

Maahanmuuttajat esitetään uhkana suomalaiselle kulttuurille, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt moraalille ja vammaiset taloudelle. Samaan aikaan kun maahanmuuttajat halutaan pitää pois suomalaisten marjametsistä ja työpaikoista, vammaiset halutaan eristää omiin erityisiin asuntoihinsa ja kouluihinsa, koska sillä tavalla muka saadaan ei-vammaisille halvempaa asumista ja laadukkaampaa opetusta. 

En halua antaa yhtään enempää valtaa niille, jotka leikkaavat heikoimmilta. Sillä se on heidän valintansa, ei mikään välttämättömyys. He voisivat toimia toisin, täyttää velvollisuutensa huolehtia heikommista ja edistää ihmisoikeuksien toteutumista. Yllyttämällä meidät muut toisiamme vastaan he yrittävät viedä valtamme. Sillä yksi ihminen ei paljoon pysty, mutta yhdessä voi tehdä paljon. 

Ja mitä tulee mielenosoitusten ja muiden tapahtumien järjestämiseen: niitä voi järjestää kuka tahansa. Yksi ihminen voi osallistua niin moneen kuin haluaa ja ehtii. Pride-kulkuetta tai Meillä on unelma -mielenosoitusta kadehtivia suosittelen ottamaan oppia mahtavasta organisoinnista ja tunnelmasta ja tekemään perässä.

Hävettää

Ideologiasta on tullut kirosana. Etenkin kokoomus käyttää sanaa silloin kun haluaa runnoa oman kantansa läpi. Ideologia on muka sellaista jääräpäisyyttä, joka ei perustu mihinkään. Se on vain este selväjärkiselle politiikalle. Parempi olisi hävetä ideologiaansa kuin tuoda sitä esiin. On syntynyt yhteinen sopimus: ideologioista vaietaan. Kukaan, joka haluaa itsensä otettavan vakavasti, ei puhu ideologiasta muuten kuin halveksivaan sävyyn. Eivät edes ne, joiden mielestä ideologia on ihan hyvä sana. 

Ei ihme, että tunnen olevani aivan väärässä paikassa tai ajassa. Olen itse valinnut ne yhteisöt, joissa toimin, juuri ideologian perusteella. Esimerkiksi aina isojen vammaisjärjestöjen jättimäisen kalliita mainoskampanjoita katsoessani lohdutan itseäni sillä, että meillä Kynnyksessä on sentään vahva ideologia. 

Sillä minulle ideologia on voimanlähde ja ylpeyden aihe. Se on kokonaisvaltainen käsitys tavoitteistani ja keinoista, joilla niihin päästään. Se on lähtökohta, josta lähden ratkomaan kulloinkin käsillä olevaa ongelmaa. Kukaan ei ole sanellut ideologiaani, vaan olen ihan itse käyttänyt valtavasti aikaa sen pohtimiseen. Tietysti olen saanut ajatteluuni vaikutteita muilta ihmisiltä, enhän onneksi elä eristyksissä maailmasta. 

Ilman ideologiaa en näkisi yksittäistä päätöstä pidemmälle, ymmärtäisi sen vaikutuksia laajassa mittakaavassa. En osaisi suhtautua epäilevästi toimiin, jotka näyttävät nyt hyvältä mutta vievät oikeastaan kauemmas tavoitteista. Tai toisin päin: en hyväksyisi sellaista mikä nyt näyttää huonolta, mutta johtaa parempaan. 

Ja kyllä kokoomuksellakin on ideologia. Siitä ei vain haluta puhua, koska se johtaisi keskusteluun, joka veisi aikaa. On helpompaa vedota vaihtoehdottomuuteen.  

Kuplat

Vaalien jälkeen on taas ollut paljon kirjoituksia, joissa tulokseen pettyneitä on syytetty kuplassa elämisestä. Viimeksi tänään iltapäivälehden lööppi rakensi entistä syvempiä jakolinjoja myöhäiskeski-ikäisen perussuomalaisen miehen ja nuorehkon vihreän naisen välille. Siinä ei ole mitään erityistä, että jokainen meistä elää kuplassaan. Sitä kutsutaan myös sosiaaliseksi ympäristöksi, joka on jokaisella omanlaisensa. Myönnän avoimesti, että minun kuplani on varmasti erilainen kuin inarilaisen ammattikoulun käyneen hotellisiivoojan. Ymmärrys näistä ihmisten sosiaalisten ympäristöjen erilaisuuksista on pohja myös yhteiskunnalliselle tutkimukselle. 

Se ei tarkoita, etten haluaisi tutustua häneen ja kurkistaa hänen kuplaansa. Sillä se on tunnustettava: ihminen voi elää vain yhdessä kuplassa kerrallaan ja laajentaa ymmärrystään muista kuplista kurkistelemalla. Vaikka muuttaisin maalle ja vaihtaisin ammattia, kuplassani säilyisivät silti samat ihmiset. Pitkän ajan kuluessa se toki muuttuisi, mutta silti kuplani olisi aina juuri minun kuplani. En voi muuttua kokonaan toiseksi ihmiseksi, vaikka uudet kokemukset ja tuttavuudet työntävätkin kuplan sisälle uusia elementtejä. 

Syyllistävässä kuplapuheessa vaivaa eniten se, että tietynlaista käyttäytymistä ja ajattelua pidetään aidompana kuin jotain muuta. Aito ihminen näyttäisi asuvan maalla, vierastavan akateemisia opintoja, ajavan autoa, vihaavan tai ainakin pelkäävän ulkomaalaisia ja syövän makkaraa. Vaikka toisenlainen elämä ei itsestä tuntuisi luontevalta, jollekin toiselle se voi sitä olla. 

Keinotekoisinta ei ole se, että on erilaisia kuplia tai millä nimellä niitä halutaankin kutsua. Keinotekoista ja tuhoisaa on rakentaa ja syventää vastakkainasetteluja ihmisten välillä. Sillä on myös paljon sellaista, mikä yhdistää eri kuplissa eläviä ihmisiä. Etsitään mieluummin sitä.